Miksi varapuheenjohtajalla on – eri linja kuin puheenjohtajalla?

Perussuomalaiset odottaa eurovaalimenestystä. Ainakin kaksiagendaisella puolueella on käytössä kummallekin agendalle luonteenomainen ääntenkalastusväline – varapuheenjohtaja Huhtasaaren
”taiturimaisesti” käyttämä Venäjä-kortti; ja Halla-ahon kriittisyys Venäjän naapurivihamielistä politiikkaa kohtaan. Venäjä-kortti liittyy Venäjän naapurivihamielistä politiikkaa kannattavan Matteo Salvinin hankkeeseen muodostaa EU:hun ”kansallismielisten” oikeistopuolueiden ryhmittymä, jonka puuhapuolueilla on sopimus Venäjän presidentin puolueen kanssa Putinin kanssa ideologisesti yhtenevine tavoitteineen. Oikeistoryhmittymät ovat liikkeitä, eivät ole ainakaan pysyvästi puolueita. Liike on kameleonttimainen, koostuu eri agendoista, jotka vetoavat eri kansalaispiireihin.  Perussuomalaisten puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja kalastelevat ääniä eri vesillä ja vetoavat eri äänestäjiin. Perussuomalaisilla on kaksi agendaa, joista toinen on maahanmuuttovastainen ja kansallismielinen; toinen on ideologinen ja kansallismielisyydestä riippumaton. Ideologisen oikeistolaisuuden lippulaivaa Venäjää luotsaa Vladimir Putin. Tämän on myöntänyt myös Donald Trump, länsimaisen oikeistolaisuuden ideologinen luotsi. Tätä monen agendan strategiaa 1930-luvun suuri menestyjä Adolf Hitler myötäjuoksijoineen sovelsi mestarillisesti ja saavutti näin kannatusta poliittiseksi työkaluksi.

Suomen politiikassa perussuomalaisilla on mahdollisuus voittaa kannattajikseen Suomessa salaisesti Putinia ja Venäjää ihailevat piirit, jotka häpeävät kertoa ihastuksestaan julkisesti. Niin valtavirta-kuin ns. vaihtoehtomediakin levittää käsityksiä Putinista suurena laitaoikeistolaisena ”valtiomiehenä”, joka toisen ihaillun ”valtiomiehen” Donald Trumpin ihailemana (ainakin salaa), on edistänyt yhdessä jälkimmäisen kanssa ”perinteisiä” arvoja. Turvattomuuden tunne, jota myös Putinin vihamieliset toimet Ukrainaa vastaan ovat lisänneet, saa ihmiset hakeutumaan sellaisten poliitikkojen turviin, joilla näyttää olevan hyvät suhteet Putiniin.  

Halla-aho on itse kertonut kansallisten laitaoikeistopuolueiden historiallisista ja kulttuurisista eroista, joiden voittamiseksi pyritään luomaan europarlamenttiin yhtenäinen ryhmä. Yhtenäistä EU:ta vastustavat puolueet – johtajapuolueenaan Italian Lega (aiemmin Pohjois-italian itsenäisyyttä ajavana tunnettu) – sanovat pyrkivänsä epäyhtenäiseen EU:hun eli ”isänmaiden” Eurooppaan, joka käsittää myös Venäjän, siis nykyistä EU:ta laajemman Euroopan. Jos myös Venäjä kuuluu laitaoikeiston suunnittelemaan Uuteen Eurooppaan, niin ihanne-Eurooppa on Euraasian valtioliitto, jota Putin tunnetusti on ajanut. Ukrainan ja Venäjän nykyisen konfliktin alkuperäisenä syynä on se, ettei Ukraina suostunut olemaan mukana venäjäjohtoisessa Euraasian liittokunnassa. Vladimir Putin – entinen länsimielinen entisine länsimielisine avustajineen ja tukijoineen – on pettynyt länteen. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen länsimaat sallivat hajonneesta valtioyhteydestä eronneiden valtioiden, Baltian maiden ja viimeksi Ukrainan, itse päättää siitä, liittyvätkö ne Venäjän federaatiosta syntyneen uuden Venäjän johtamaan ja valvomaan uuteen valtioliittoon.   

Erilaisia laitaoikeistolaisia ainakin yhdistää yhteinen maahanmuuton hillintään keskittyvä poliittinen linjansa. Muita yhdistäviä tekijöitä voi olla epävirallinen rasismi, joka silloin tällöin vilahtelee joidenkin maahanmuuttovastaisten puheissa. Mahdollinen yhdistävä tekijä on selvästikin myös kristillinen konservatiivisuus, joka on oleellinen osa Venäjän virallista panslavismia, jolla on pyritty slaaveja yhdistämään venäläisyyteen. Kun uskontoa on käytetty liittämään Venäjän monietnistä ortodoksikristillistä väestöä toisiinsa, on puolustettu isovenäläistä slaavilaisuutta kokonaisuutena, johon liittyviksi on tunnustettu myös ”suomalaiset” ja muut ”suomenheimoiset” aspektit, mutta myös ”tataari-ja muut ainekset” osana isovenäläisyyttä. Vähävenäläiset, siis ukrainalaiset ja valkovenäläiset, ovat olleet 1800-lukuisen slaavien itseymmärryksen mukaan ”sekoittumattomampia” eli ”puhtaampia slaaveja”.

Romanttisoivan panslavistisen liikkeen 1800-luvun historiassa liikettä hajaannutti Euroopan toisten slaaviväestöjen, etelä- ja varsinkinkin joidenkin länsislaavien, epäilyt isovenäläisyyden slaavilaisen luonteen aitoudesta. Panslavistinen liikkeen hajoamiseen näyttää johtaneen puolalaisten panslavistien epäily siitä, että Venäjän valtakunta pyrki käyttämään panslavismia itsensä vahvistamiseen, mutta myös epäilyyn, ettei isovenäläiset – siis venäläiset ole kyllin paljon slaaveja osallistuakseen slaavien veljesliikkeeseen. On syytä huomata, että puolalaiset ja muut länsislaavit ovat olleet roomalaiskatolilaisia tai protestanttejakin.

Kaikissa kirkoissa on oma kristilliskonservatiivinen haaransa, joita ovat roomalaiskatolilaiset konservatiivit, vastaavat piirit kreikkalaiskatolilaisuudessa ja protestanttisissa suuntauksissa. Näiden haarojen välinen yhteistyö on Putinin Venäjän etujen mukainen. Myös Venäjällä on Neuvostoliiton perintönä maallistuneisuuden suuri eteneminen yhteiskunnassa ja kirkon pyrkimys padota sitä ja palauttaa konservatiiviset kristilliset arvot yhteiskuntaan. Putinin toiminta venäläisen maailman rakentamiseksi suuntautuu uuden arvoyhteisön rakentamiseksi kilpailemaan EU:n arvoyhteisön kanssa. Uudessa Putinin suojelusta nauttivassa arvoyhteisössä pyritäänkin korvaamaan demokratia vanhaeurooppalaisia arvoja yllä pitävälle autoritäärisellä ja illiberaalilla järjestyksellä ja järjestelmällä.

Jos EU tekee päätökset yksituumaisesti, niin yhdenkin jäsenmaan mielipide riittää kaatamaan Krimin ja Ukrainan vuoksi Venäjälle määräämät pakotteet. Jos osa EU-maista tulevat osaksi konservatiivikristillistä arvoyhteisöä, jonka perinteisenä ja itseoikeutettuna johtajana on Putinin Venäjä kirkkoineen, niin mainitut valtiot voivat vaikuttaa EU:ssa ja arvoyhteisönsä mukaisten omien hallitustensa kautta ”kulttuurimarxilaisen” sekularisaation vastaisesti. Huhtasaaren linja on kristilliskonservatiivinen, jollaisena se eroaa sekulaarin Halla-ahon linjasta, joten mikään ei antane aihetta ihmetellä Huhtasaaren pyrkimyksiä myös arvoyhteistyöhön Putinin ja Matteo Salvinin kanssa.                         

Roomalaisia ultrakatolilaisia mielistelevällä Matteo Salvinilla on liitto Putinin kanssa, joka puolestaan on liittoutunut Moskovan patriarkaatin, siis Venäjän ortodoksisen kirkon, kanssa. Perussuomalaiset ovat Huhtasaaren kautta ”petikavereita” italialaisen Matteo Salvinin, kanssa, joka on samaa kirkkokuntaa kuin Perussuomalaisten entinen puheenjohtaja Timo Soini (nykyinen sininen), siis roomalaiskatolilainen. Vetoaminen konservatiivikristittyihin, joka näyttää olevan Salvinin intressi, on niin ikään Venäjän johtajan Vladimir Putinin tapa pysyä vallassa Venäjällä ja laajentaa Moskovan patriarkaatin ja Venäjän ortodoksikirkon vaikutusvaltaa maailmalla. Liitto kirkon kanssa liittää Putinin hallinnon vanhan Venäjän ikiaikaisen perinteeseen. Sitä, mitä on totuttu ajattelemaan Venäjän oman sivilisaation kristinuskona ja -oppina, ei kuulu pitää vain Venäjän sivilisaatiolle ominaisena. Kysymyksessä on Bysantin kirkon perinne, jonka Moskovan patriarkaatti on säilyttänyt aitona ihmiskunnalle. Moskova on kolmas Rooma, jonka piiriin on vähittäin palautettava kaikki Euraasian alueet, myös jo kertaalleen menetetyt Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueet.

Putinin Venäjän tavoitteena on saavuttaa vähittäin takaisin entiseen suuruuteensa kuuluvia osia. Ukrainalaisia on kolmannes Moskovan patriarkaatin alaisen kreikkalaiskatolisen kirkon uskovista, jotka kirkko on vaarassa menettää, sillä Ukrainan mainitut ortodoksit ovat palaamassa Konstantinopolin patriarkaatin huomaan. Tähän paluuseen heidät on siivittänyt Venäjän Ukrainalle ja ukrainalaisille vihamielinen laajentumispolitiikka, jolla menetettyä suuruutta pyritään palauttamaan.             

Nykyinen Venäjä on hylännyt ideologisesti Neuvostoliiton marxilaisine leninismeineen, ateismeinaan, ja on palannut elvyttämään ideologisesti tsaarin Venäjää ja tässä ”paluussaan” nojaa ortodoksiseen kirkkoon ja ekumeeniseen konservatiivikristillisyyteen. Vladimir Putin ja hänen puolueensa on luonteva liittolainen Euroopan konservatiivikristillisten puolueiden kanssa. Täytyy muistaa, että Moskovan patriarkaatin ikimuistoisena tehtävänä on ollut ajaa ”todellisen kristinuskon” asiaa katolilaisessa maailmassa, jossa roomalaiskatolilainen kirkko on hylännyt ”todellisen kristinuskon” venäläisen käsityksen mukaan. Moskovan patriarkaatin ortodoksikristityt ovat nähneet slaavilaisen kristinuskon ”tosikristillisyydeksi”, jollaista kaikki kristityt edustaisivat, elleivät muut kirkot olisi luopuneet siitä. 

Putin ei ole ensimmäinen ”valtiomies”, jota on rakastettu maansa rajojen ulkopuolella. 1930-luvulta voidaan mainita Adolf Hitler: vaikkakin hän oli natseineen vallassa Saksen rajojen sisäpuolella, hän omine ajatuksineen ja aatteineen nautti laajaa kannatusta Euroopan ja maailmankin demokraattisten valtioiden pääkaupungeissa (joissa he eivät olleet vallassa). Avoimen rasistiset mielipiteet, joita natsien vallassa ollessa ei ollut vapautta kyseenalaistaa, omaksuttiin ja muodostettiin täysin vapaasti demokraattisissa maissa. Natsiaate on totuttu mieltämään nationalismiksi, vaikkakin teoreettisesti natsien rasismilla – ja rasismilla ylipäätään – ei juurikaan mitään tekemistä nationalismin kanssa. Käytännössä rasistit ovat nationalisteja tai ainakin ovat olevinaan sellaisia. Teoreettisesti nationalismi, kansallismielisyys ovat eri asioita, mutta niillä on käytännöllinen sidos. Rasismissa halutaan nostaa ylimmäksi kastiksi ryhmä, johon itse kuulutaan, alentaa arvossa muut ihmisryhmät. Rasismi siis ylittää kansakuntien rajat, koska tavoitteena on mahdollisimman monet ihmiset käsittävä kastiyhteiskunta.

Suomalainen rasismi on ihmisten asenne, joka on suotuisa rasistisen kastiyhteiskunnan perustamiselle. Maahanmuuttovastaisuus on keino edistää rasististen asenteiden avulla mainittua kastiyhteiskuntaa. Eri maiden perinteiltään erilaisia maahanmuuttovastaisuutta yhdistää vieraskammo alempiarvoisina pidettyjä ihmisiä kohtaan. Tähän kammoon on tukehduttava, koska muita osin eri maiden oikeistoperinteet ovat liian erilaisia.  

Kansallisvaltiot eivät ole muuta kuin ponnahduslauta valtaan organisoida ensin Euroopan, sitten maailmanlaajuisesti tällainen kastijärjestelmä. Teoreettinen ero nationalismissa rasismiin piilee mm. siinä, että nationalistit tunnustavat tasa-arvon eri kansakuntiin kuuluvien kesken, mutta rasistit ovat ihmisten välisen tasa-arvon kieltäjiä siitä riippumatta, ovatko he samaa tai eri kansakuntaa, sen mukaan, että he kuuluvat ylempään eivätkä alempaan rotuun, jonka eroavuudet ylittävät kansakuntien rajat. Käytännössä nationalismi on rasistin keino vedota niihin, jotka ovat kansallismielisiä. Tämä natsien kokeilema strategia toimii vielä nykyäänkin. On oltava tarkkana siitä, ovatko kansallismielisyyteen vetoavat poliitikot myös rasisteja. Rasisteina he eivät tietenkään pysty olemaan nationalisteja silloin, kun nationalismi ei ole yhteen sovitettavissa rasismiin.

Demokraattisessa Suomessakin tai muissa länsimaissa voidaan vapaasti muodostaa mielipiteitä, joita Venäjän kansalaiset omaksuvat vain pakotettuina. Venäläisten esittämät mielipiteet ovat pikemminkin virallisia eli Venäjän valtasuhteiden kannalta heidän esittämiään eivätkä heidän kannattamiaan. Sen sijaan, kun suomalainen omaksuu Venäjä-myönteisen mielipiteen, hän tekee tämän vapaasti, on sitoutuneempi siihen, kuin venäläiset ovat vastaavaan mielipiteeseen tämän Venäjällä olevan virallisen luonteen vuoksi. Kun otetaan huomioon suomettumisen aika, jonka pohjana oli myös aiempien Venäjän keisarien kokema suomalaisten palvonta, joka heihin kohdistui Suomen suuriruhtinaina, ei ole ihme, että suomalaissa elää kaipuu päästä Venäjän mahtavien vallanpitäjien hallitsemiksi. Suomalaisten mukautumisen halulle Venäjän tahtoon on siis tukeva pohja maamme historiassa.

Jää nähtäväksi, tekevätkö suomalaiset demokratian pohjalta ne ratkaisut, joihin Venäjän kansalaiset suostuvat vain pakotettuna. Vapaasti Venäjän hallitukselle myötämielisiä kantoja omaksuneet perussuomalaisten kannatuksen kasvu merkitsee sellaisten mielipiteiden kasvua, jotka myötäilevät Putinia taustaryhmineen ja ovat hänelle mieleen. Perussuomalaiset ovat oppineet käyttämään Venäjä-korttia ja käyttävät sitä jo taitavasti.  Venäjän pyrkimysten ymmärtäminen ja edistäminen ovat keinoja, joilla perussuomalaiset hankkivat valtaa omalle liikkeelleen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu