Ranska – mikä on kapinan juurisyy?

Ranskassa olemme nähneet politiikasta syrjäytettyjen ilmi-kapinan. Tähän syyksi väitetty verokapina polttoaineveron vuoksi ei ollut kapinan syy, vaan pelkästään laukaisevana tekijänä tämän veron vastustamisesta alkaneeseen kapinaan. Tästä taas Ranskan presidenttiin kohdistuva täystehoinen vastalausevyöry alkoi. Kapinan syy on yksinkertaisesti köyhimpien kukkarossa tuntuva taloudellisen kasvun hitaus ja valtion säästöjen valuminen suurituloisempien taskuihin. Olemme saaneet seurata johtajatonta – tässä merkityksessä anarkistista – katujen kapinaliikettä, tavallisen väen poliittista osallistumista, oman asiansa aktiivista omiin käsiin ottamista – turvautumatta pyrkyripoliitikkojen ja järjestöjyrien apuun. Huutia näyttää saaneen paitsi Ranskan raskas, kohtuuttoman kallis ja turha byrokratia, mutta myös EU:n byrokratia vastaavine kohtuuttomine piirteineen.

Voimansa tunnossa ja kansallishymninsä sävelten ja sanojen siivittäminä tavallinen väki on noussut niitä suuria ja mahtavia vastaan, jotka ovat olleet tavallisen väen vapauden tiellä – vähäväkiset omine liittolaisineen, jotka ovat peräisin yhteiskunnan keskiryhmistä. Liike on noussut vastustamaan yhteiskunnan suuria ja mahtavia näillä olevine valmiuksineen polkea jalkoihinsa vähäväkisemmät. Näiden vastarinnan voima yllätti Ranskan viidennen tasavallan puolisotilaalliset santarmitkin. Vähäväkisten liittolaiset ovat tyytymättömiä presidentin katteettomiin lupauksiin hänen politiikkansa hedelmistä.

Alusta asti heikko presidentti ja vain harvojen kannattama

Presidentiksi valittu Emmaunuel Macron oli kompromissiehdokas, useimpien mielestä vähiten huono ehdolla olevista, jotka olivat suurempien tai pienempien vähemmistöjen – silti vähemmistöjen kannattamia, kuten myös Macronkin, kun otetaan huomioon ne, jotka kannattivat häntä parhaana valintana. Parempaa ehdokasta vailla olevat antoivat hänelle äänensä vain katsoakseen, onko hänestä pitkän päälle hoitamaan virkaa. On ilmennyt, ettei ollut.  

Ranskan tavallisen väen ilmaisemassa ”kansantahdossa” ei ole kysymys ”populismista” sellaisena kuin ymmärrämme sen pohjoismaisen, esimerkiksi perussuomalaisen populismin yhteydessä. Ranskassa liike on kansan itse toteuttamaa tasavaltalaisuuden ja isänmaan puolustamista: kansakunta aseistautuu itse puolustamaan tasavaltaa tavalla, joka on ilmaistu Marseljeesissa, siis kansallislaulussa, joka on myös vallankumouslaulu muunnelmineen, joiden eri sanoitukset liittyvät eri kohderyhmiin, kuten kansakuntaan tai työväkeen jne. Valtio ei saa antaa luopua tasavallan hengestä, jonka ruumiillistuma se on. Kansa lähtee puolustamaan tasavaltaa kulloinkin nähdessään sen välttämättömäksi kuin sotaan, itse itsenäisesti aseistautuen jne.

Ranskassa ihmiset ovat perinteen mukaan instituutioita tärkeämpiä, sillä instituutioita pitää muuttaa aina yhteen kokoontuneen kansan jäsentensä muodostaman mielipiteen mukaan, mikä näkyy siitä, että Ranskan viidessä eri tasavallassa on ollut eri puoluelaitos ja muokattu aina suositun johtajan karisman ja häntä suosineiden toiveiden mukaisesti ilman puolueinstituution ylivaltaa.  

Viidennen tasavallan loppuko jo häämöttää?

Nykyinen Ranskan viides tasavalta kohtuuttoman laajoine presidentinvaltuuksineen on saattanut tulla tiensä päähän. Liberaalinen kolmas tasavalta nähdään kenties parempana mallina järjestää maan yhteiskunnalliset olot kuin nykyisen tasavallan puoli-itsevaltainen valuvikainen malli. Rivikansalaiset näyttävät oivaltaneen asian oikean laidan. 

Ranskan presidentinvaltaisessa järjestelmässä valtaa on keskitetty presidentille ottaen sitä pois parlamentilta ja hallitukselta, ja Macronin aikana tämä suunta on ollut vahvistumaan päin.  Presidentinvaltainen järjestelmä on sellaisenaan itsevaltainen eikä ollenkaan siedettävä – vasitenkin melko epäsuositun presidentin aikana. Ranskan presidentinvaltaan kyllä sopien Macron on etääntynyt kansastaan, tavallisista ihmisistä ja tullut lähemmäksi eliittiä, joka osaa hyötyä hänestä. Hänen kauppansa eliitin kanssa on korvapuusti tavalliselle väelle, jonka huono-osaisuus vain lisääntyy yhtä jalkaa kuin rikkaat rikastuvat etuoikeuksineen tullen entistäkin mahtavimmiksi.

Macron ei ehkä säily vallassa – ottaen huomioon nykyisen Euroopan myrskyisen ja kuohuvan tilanteen

Jolla on huomiokyky tallella, Suomessakin näkee Sipilän itsevaltiuden ajalta saman suuntauksen kuin mitä Macron nopeasti kokoon kyhättyine puoluekoneistoineen ja suosikkeineen edistää – Sipilän tahdosta suuntaus on ilmennyt työn lisääntyneen tuottavuuden vuoksi työttömiksi joutuneiden nöyryyttämisenä, ”aktiivimallin” avulla tapahtuvana kepittämisenä sekä yrityksinä saada palkkataso alas. Vaikkakin viennissä on saatu otollisten suhdanteiden vuoksi kansakunnalle lisätuloja, kotimarkkinoilla monien ostovoima on romahtanut, ja ylipäätään kotimaan markkinat eivät ole seuranneet vientimarkkinoiden menestystä. Tulonajon kasvun sivuvaikutuksena on pienituloisten vajaomainen toimeentulonsa rajoille samalla, kun hallitus väläytellyt sopivin väliajoin näkökuoleman uhkaa vähävaraisen kansan silmien edessä.   

Olemme todenneet, kuinka tarkoituksellisesti köyhdytetyt kansanosat ovat väsyneet omaan jatkuvasti syventyvään kurjistumiseensa, josta syntyneet nollasummaiset voitot ovat virranneet entistä vauraammiksi tulleen eliitin pohjattomaan taskuun Ranskan presidentin suosiollisella avunannolla maan vauraimmille. Tarkoituksellisen luonteensa vuoksi tällainen tuloerojen eli epätasa-arvon syventäminen on myös vähäväkisten vapauden riistämistä ja hyvätuloisten vapauden muuttamista harvojen etuoikeudeksi.

Tasavallan ideaali on se, mitä puolustetaan, jopa ryhtyen katutaisteluihin. 

Ranskalaiseen nationalismiin ja isänmallisuuteen – toisistaan erottamattomina – on kuulunut tasavaltalaisuus. Klassisestihan tähän on kuulunut elimellisesti ajatus, joka näkyy suomen tasavalta-sanassa, siis näkemys tasavallan edellytyksenä olevasta kansalaisuuden ja poliittisen toiminnan turvaavan varallisuuden tai tulojen minitason tai vaihtoehtoisesti tuloerojen kohtuullisen tasaamisen vastaliikkeenä markkinoilla tapahtuvalle harvainvaltaistumiselle.  

Nykyisen presidentin aikana presidentillinen itsevaltaisuus on silmin nähden ja korvin kuullen vahvistunut ja alkanut muistuttaa sitä monarkkista itsevaltiutta, jonka Ranskan tasavallat ovat pyrkineet korvaamaan ranskalaisen kansalaisuusaseman parhaan mahdollisen tason säilyttämiseksi ja estääkseen kansalaista vajoamaista pelkäksi hallintoalamaiseksi.

Ranskan historia tunnetusti on jakautunut eri hallitusmuodollisiin vaiheisiin, joista tasavaltoja on ollut viisi alkaen suuren vallankumouksen ensimmäisestä tasavallasta. Ranskassa on lisäksi ollut dynastisen valtakunnan monarkian aika, ja jo mainitun vallankumouksen jälkeen yritetyn kuninkaanvallan, porvarien monarkian ajat sekä kaksi bonapartistista hallitusjärjestelmää, Napoleon ensimmäisen ja kolmannen keisarilliset järjestelmät.

Keskitettyjen järjestelmien vastaliikkeenä on ollut hajautetumman järjestelmän rakentamisyritykset. Keskitettyä Napoleon kolmannen keisarikuntaa seurasi äärimmäistä vallan hajautusta, so. läheisyysperiaatetta edustanut Pariisin ja joidenkin muiden kaupunkien kommuunit. Tappiota Saksalle ja sisällissotaa seurasi Ranskan viides tasavalta, jossa liberaalia keskustaa edustavat radikaalitasavaltaiset toteuttivat esikuvallista parlamentaarisuutta supistaen valtionpäämiehen asemaa.  Ranskan pienvallankumoukset ovat olleet poliittisia, siis liittyneet tasavallan järjestämiseen, samoin kuin yritykset palauttaa vanha ei-tasavaltainen järjestelmä osittain tai kokonaankin. Ranskan yhteiskunnassa on antielitistinen tai antiautoritaarinen elementtinsä. Väite on tosi myös muista Euroopan latinalaisen kulttuuripiirin kansoista, joiden piirissä juuri tuota elementtiä vastaan eliitit ovat suosineet itsevaltaisuutta, ajoittain diktatuuriakin.

Seuraako Ranskassa autoritaarisen hallinnon aika vai tasavaltaa vapauttava vallankumous?

Ranskassa on käytännöllisesti katsoen poikkeustila, koska järjestysvirkavallan määrää ja näkyvyyttä on lisätty tavalla, joka on ristiriidassa EU:n ja länsimaisen yhteisön julkilausuttujen arvolauselmien kanssa. Ranskan mielenosoitusten muuttuminen mellakaksi ja voimatoimien käyttö kansaa vastaan ovat saaneet aikaan avoimen kuilun presidentin ja häneen kasvavasti tyytymättömien ranskalaisten välillä.  

Hallitaanko Ranskaa nyt oman kansan enemmistön tahdon vastaisesti? Jos näin on, niin Ranskassa on poliittinen kriisi, jonka ratkaiseminen voi edellyttää tasavaltaisen valtiomuodon muuttamista. Nykyinen presidentinvalta on räätälöity de Gaules'in varten. Toimiakseen se edellyttää kenties arvovaltaisempaa tai vahvempaa presidenttiä kuin mihin nykyisen presidentin rahkeet riittävät. Viidennen tasavallan valtiojärjestelmä on auttamattomasti vanhanaikainen.

Vastaus on otsikon kysymykseen jää nähtäväksi. Ranska on nyt Italiaan vertautuva maa, sillä molemmissa puolue-ja organisaatiorakenne on rapautunut tai rapautumaan päin. Italissa politiikasta ovat hävinneet jo Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen suuri kristillisdemokraattinen puolue, myöhemmin kommunistisen demokraattiseksi nimensä vaihtaneen puolueen ympärille ryhmittyneiden voimien muodostama liittoutuma molemmat korvautuen uusilla puolueilla, joita maan ulkopuoliset, kuten suomalaiset äänessäolijat, moittivat ns. populismista. Näistä puolueista on toinen vasemmistolainen, toinen oikeistolaineen, aiemmin Pohjois-italian itsenäisyysliike. 

Voidaan olettaa kaduilla nähty tasavaltainen tavallisen väen mielenosoitusliike, ns. keltaliivit, ovat osa Ranskan puoluelaitoksen uudelleen muodostumista. Liike syntyi riippuamttomasti Macronin haastajista, ääri-isänmallisesta ja kansalliskiihkoisesta Kansallisesta rintamasta ja Macronille vasemmistovaihtoehdoksi syntyneestä kansanomaisesta vasemmistoliikkeestä, jotka kumpikin ovat asettuneet keltaliivien tueksi sen vuoksi, että Macroniin alkuaankin epäluuloiset asettuivat keltaliivien tavoiteiden puolelle. Tämä käsitys on annettu tiedotusvälineissä, joissa myönnetään hänen heikko kanantuksensa.    

Mitä merkitystä tavallisen väen poliittisella aktivoitumisella on EU:lle? – joitakin näkökohtia

Mitä Macron oikein haluaa – tietääkö sitä itsekään? Hän näyttää pyrkivän liberalisoimaan Ranskan kansantaloutta ja sopeuttaman sitä EU:n eliitin tämänhetkisiin normeihin.  Hän unohtaa täysin maan historian läksyn.  Ranskassa talouden liberalisointi on aina kulkenut käsi kädessä virkavaltaisuuden kaventamisen kanssa.

Pariisin ja muiden kaupunkien kaduilla – myös levinneenä Belgian kaduille – näkemämme kapinointi kielii Ranskan kansan kasvavasta halusta testata EU:n keskusvallan ja jäsenvaltioiden suvereeniuden välisiä rajoja. Tällaisen rajankäynnin on aloittanut Italian nykyhallitus. Italian nykyhallituksen ja EU:n eliitin kiistassa ei ole kysymys ”populismista”, vaan aidosta talouspoliittisesta erimielisyydestä kiistelijöiden välillä – eikä oikeastaan muusta.

Vastassa ovat Saksalle tyypillinen talousajattelu, jossa luotetaan jäsenvaltioista riippumattoman virkakunnan erehtymättömyyteen keskuspankkijärjestelmässä, jossa pyrkimys vakauteen tapahtuu inflaatiota torjumalla, ja laajemmin vakauden ymmärtävä talousajattelu, jossa ei jumaloida virkamiehiä, byrokraatteja valtioissa ja yrityksissä, tämä laajempi vakausajattelu liittyy myös muunlaisten epävakauden lähteiden kontrollintiin.  Nykyään epävarmuutta aiheuttavat muut tekijät kuin inflaatio. 

On syytä muistaa EU yhteisenä hankkeena, joka voidaan neuvotella aina uudestaan, kuten Ranskassa on tasavalta järjestetty aika ajoin uudestaan. Unionin säilyttäminen edellyttää tulevaisuudessa lukuisten ei suoranaisesti taloudellisten kysymysten ratkaisemista, minkä vuoksi EU voi säilyä yhtenäisenä, jos se on kyllin joustava mukautuakseen juuri kansalaisten huoliin välttäen liiallista ideologista oikeaoppisuutta.  On valitettavaa, että EU:n johtavat poliitikot johtavan kansan luulemaan, ettei ole mitään vaihtoehtoa rahaliittoon ja muuhunkin liittyville tällä hetkellä kiveenhakatuille periaatteille.

 

 

 

 

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu