timoandersson Yksilön vapauden puolesta

Heikentääkö EU kansallisvaltiota – tai vahvistaako?

Vain osa nykyisistä tai entisistä EU:n jäsenvaltiosta on kansallisvaltioita – osa taas ei, kuten esimerkiksi Iso-Britannia, Espanja ja Belgia. Kun esimerkiksi Iso-Britannia monikansallisena imperiumina oli EU:n jäsen, pääkansakunnan, englantilaisten, välityksellä EU:hun kuului kaksi tai kolme muuta: walesilaiset, skotit ja Yhdistyneeseen kuningaskuntaan kuuluvat irlantilaiset. Sama pätee myös Espanjaan: kastilian kieltä Espanjan eliitti ja mekin pidämme espanjan kielenä ja merkkinä espanjalaisuudesta. Tähän kieli-ja väestöryhmään sidotusti ja sen välityksellä Espanjan muut, vain yhteisen kuningashuoneen yhdistämät kansakunnat kuuluvat EU:hun, vain koska sattuvat olemaan Espanjan valtiorajojen sisäpuolella.

Kauimpina kastilian väestöstä ovat katalaanit ja baskit. Tämä seikka on esimerkki siitä, etteivät Espanja ja Iso-Britannia ole lainkaan kansallisvaltioita. Ne ovat pikemminkin Sveitsin kaltaisia kuin tyypillisten eurooppalaisten kansallisvaltioiden, vaikkakin Iso-Britanniaa ja Espanjaa jostakin syystä hallitaan ikään kuin ne olisivat kansallisvaltiota. Voidaan ehdottaa kaikkine piirteineen näille valtioille sopivaksi Sveitsin hallintomallin osakansakunnat huomioonottavina. Tämän hetken suuret Euroopan kriisit, Iso-Britannian ero EU:sta ja Katalonian itsenäisyys/osavaltio/autonomia-kysymys, ovat oikeita siitä, etteivät po. valtiot ole kansallsivaltiota, vaan perinteisiä imperiumeja, joiden yhtenäisyyttä laajasti toteutuvat demokratia, kansalaisvapaudet ja perusoikeudet voivat järkyttää salliessaan kansallismielisyyttä.  

Iso-Britannian ja Espanjan muut kansakunnat kuin valtakunnan valtiaskansa ovat ainoastaan jälkimmäiseen sidottuja. Se, että englantilaisten mukana näiden kolmen kansakunnan oli myös erottava EU:sta kansanäänestyksessä ilmaisemasta tahdostaan huolimatta, havainnollistaa sitä, ettei skoteilla, walesilaisilla ja em. irlantilaisilla ole ollut englantilaisista erillistä suvereenia asemaa EU:ssa.

Länsi-Euroopassa koko ajan on pinnan alla muhinut nationalismi –  tyypiltään 1800-luvun kansallismielisyyttä

Itsenäiseksi julistautumalla katalaanit (viitaten sekä kielen että kansan nimeen) ovat herättäneet eurooppalaiset huomaamaan, että Espanjan tilanne on paljolti samanlainen kuin Iso-Britannian. Espanjakaan ei ole kansallisvaltio, vaan joukko historiallisesti, kielellisesti jne. erillisiä kansakuntia yhdistäjänään yhteinen kuningashuone – eikä juurikaan muu. Historiallisesti – ei nykyisin enää samassa määrin – yhdistävänä oli uskonto: Iso-Britanniassa protestanttinen kristinusko, jonka merkitys vähennee koko ajan; Espanjassa yhtiökatolilaisuus, jonka merkitys niin ikään on vähentynyt – Kataloniassa ei kuuluta kirkkoon yhtä laajalti kuin kuuluttiin perinteisesti Etelä-Euroopassa.  

Englanti ja espanja ovat maailmankieliä, joiden kyky yhdistää kansakunniksi, ei liene sama kuin ennen.  Espanja on maailmassa puhujamäärältään suurin Euroopan kielistä, englanti toiseksi suurin. iso-Britannian ja Espanjan symbolisen monarkian yhdistämien alamaiskansakuntien eroja pitää yllä muisto tätä tukevine kirjallisine ja muine kulttuurisine muistomerkkeineen siitä, että ne ovat olleet omien hallitsijoiden johtamia erillisiä valtiollisia entiteettejä, so. valtiokokonaisuuksia.

"Belgialaiset" ja katalaanit    

Belgian kuuluessa EU:hun ”belgialaisten” eri kansakunnan ovat EU:n jäseniä Belgian kansalaisuuden välityksellä, ei omina yhteisöinään. Belgia on jakautunut flaamin eli Belgian hollannin ja vallonin eli Belgian ranskan puhujiin sekä ranskalaisiin (jotka eivät valloneja ole) ja saksalaisiin. Kieli on merkitystä antava tekijä flaamien ja vallonien kansallisessa kertomuksessa, kuten katalaani on Espanjan katalaanien kansakunnalla. Jos on syntyäkseen em. kansakunnille omat kansallisvaltiot EU:ssa, niin monikansallisille metropoleille on syytä myöntää kaupunkiautonomiat väestöltään kansallisista alueista poikkeavina uusien itsenäisten kansallisvaltioiden sisällä.

Vaikkakin flaamien, so. Belgian hollantilkaisten, nationalismi on oikeistolaista, voidaan se lukea 1800-luvun tyyppiin. Katalaanien itsenäisyysliike jakautuu oikeisto-vasemmisto-akselilla kolmeen osaan: keskustaoikeistoon (rinnastuen flaamien vastaavaan), itsenäisyysmielisimmältä osaltaan keskustavasemmistoon (ERC-puolue, Esquerra Republicana de Catalunya), vihreisiin ja laitavasemmistoon (CUP-puolue). Osa on hyväksynyt autonomian, osalle ei riitä muu kuin täysi itsenäisyys.    

Suomessa ja muissa kansallisen valtiollistumisen läpikäyneissä valtioissa, joissa kansallisuus ja kansalaisuus merkitsevät samaa – saamelainen tai suomenruotsalainen, suomensomali jne. katsotaan suomalaiseksi, ei ole aivan helppo käsittää, etteivät Euroopan jotkut valtiot ole muuttuneetkaan kansallisvaltioiksi, joiden historia ei ole sataa vuotta pitempi Euroopassa.

1800-luvulla kansallisen herätyksen kokeneet keskisen ja itäisen Euroopan kansakunnat ja kansallisvaltiot sen sijaan ovat yhteiseen kieleen ja kulttuuriin perustuvia yhteisöjä, kun ne ovat nimenomaan tietoisesti tällaisiksi rakennettuja. Tällaiset valtiot ovat syntyneet siten, että yhteiseen hallitsijaan perustuneet monikansalliset Itävallan ja Venäjän imperiumit hajosivat itsestään tietoisiksi tulleiden alueen enemmistökansakuntien rajojen mukaan. Imperiumien hajoamainen tuotti kansallisvaltioiden raja-alueille rajavähemmistöjä, joiden oikeuksien jääminen selvästi määrittelemättä johti kadonneiden imperiumien jälkeisiin sotilaallisiin konflikteihin (erityisesti toiseen maailmansotaan). Espanja oli sekä niemimaataan hallitseva imperiumi että osan aikaansa Habsburgien (Itävallan) imperiumin osa, joka ei ehtinyt hajota vielä kokonaan. Nyt voimme todistaa Itävallan espanjalaisen puoliskon osalta jälkinäytöstä vanhan imperiumin hajoamisesta.

Kansallisuuskysymyksen menestykselliseksi ratkaisemiseksi ajatus kansakuntien liittovaltiosta ei ole huono

On tunnettua, että Venäjän imperiumi sai jatkoaikaa, kun se saatiin näyttämään liittovaltiolta Neuvostoliiton lyhyen historian aikana. Imperiumin muuttaminen liittovaltioksi voidaan esittää ratkaisuna, jonka avulla voidaan houkutella imperiumiin aikanaan pakolla liitettyjä kansakuntia jäämään imperiumiin jonkin monarkismin korvaavan ideologian sisäistämisen kautta. Neuvostolainen federalismi jäi poikkipuoliseksi tai kulissiksi, joten Neuvostoliittokin lopulta hajosi. Voidaan väittää juuri kansallisuuskysymyksen olleen hajottajana.

Iso-Britannian imperiumin tärkeät osat, kuten Kanada, Australia ja Intia, onnistuivat yhtenäistämään hajanaiset väestönsä siten, että niistä rakennettiin hajautettuja liittovaltioista. Iso-Britannia jäi perinteisen rakenteensa vangiksi. Se on unioni (kuten aikoinaan Kalmarin unioni). Se koostuu, kuten satoja vuosia, englantilaisista, walesilaisista ja skoteista sekä unioniin kuuluvan Irlannin osan irlantilaisista. Walesin kieli kymri on edelleen elävä kieli, skottien gael ei ole yhtä hyvin eikä iirikään. Iso-Britannia vertautuu skandinaaviseen Kalmarin unioniin, joka koostui aikoinaan tanskalaisista, varsinaisruotsalaisista (mukaan lukien suomalaisista) ja norjalaisista sekä islantilaisista ja muista Atlantin saarelaisista.

EU:n hajoamista voi edistää – kun ei tajuta vieläkään kansallisvaltion ja imperiumisen vastakkaisuutta  

Kanslalisvaltioiden merkityksen väheneminen ei tarkoita välttämättä niiden kuolemaa, vaan jopa vahvistumista, koska demokratian toteutuminen on tehnyt kansallismielisyydestä poliittisen voiman.  EU:n ristiriitaisuus ja sen hajoamisen siemen sisältyy paljolti EU:n perustajien historiantajuttomuuteen. Taloudellisen yhdentymisen ja käytännöllisen prosessin kautta rakennettu EU sisältää laajan kirjon historian mittaan syntyneistä ja myös aktiivisesti luotuja kansakuntia, joista vain osalla, kenties harvallakin osalla, on oma kansallisvaltionsa.

Monet alueelliset kansakunnat ovat nähneet EU:ssa mahdollisuuden päästä osaksi kansakuntien Eurooppaa, so. sellaista Eurooppaa, jossa kaikilla kansakunnilla on oma kansallisvaltionsa. Tällainen EU:ssa tunnustetun läheisyysperiaatteen mukainen hanke lähidemokratiamalleineen on näyttäytynyt houkutuksena nimenomaan ilman omaa kansallisvaltiota jääneille omine historioineen ja perinteineen olevine kansakunnille.  Suuret monikansalliset valtiot saattavat myös vierastaa EU:ta sen vuoksi, että voidaan pelätä, ettei läheisyysperiaate jääkään vain kuolleeksi kirjaimeksi, jollaiseksi joissakin valtioissa haluttaisiinkin jäävän.

EU:n on epärealistisesti uskottu voivan olla yhteinen samastumiskohde EU-kansalaisille. EU:hun voidaan samastua, kuten skotit ja katalaanit, samastumalla ensin omaan kansakuntaansa, sitten vasta ja suoraan myös koko Eurooppa-yhteisöön. Espanjan ja Iso-Britannian aikansa eläneet ja homehtuneet antiikkiset rakenteet olisi syytä hylätä kokonaan vain byrokratiaa lisäävänä tasona Euroopassa.

Kansallisvaltiokehitystä paitsi jääneet Iso-Britannia ja Espanja ovat perittyine valtiorakenteineen vain turha välitaso niiden kansakuntiin alueellisesti jakautuneiden alueiden väestön ja EU:n välillä.  On virhe yrittää tarjota EU-kansalaisille kansalliset aatemaailmat ylittävä yleiseurooppalainen ideologia ja aatepohja, jos se hankkeena muistuttaa Euroopan imperiumien pyrkimystä yhdistää valtapiirissään olevat identiteetiltään erilaiset väestöt ylikansallisten vallanpitäjien alle samaan tapaan kuin vanhaeurooppalaisesti oli tapana.

Gibraltarin kysymyksessä Iso-Britannian imperiumi on Gibraltarin turva Espanjaa vastaan, jonka tämä katsoo persutuslakinsa mukaan kuuluvan yhtenäiseen Espanjaan  – tässä yhteys Katalonian kysmykseen  

EU:ta heikentänyt Iso-Britannian eroaminen EU:sta ja Espanjan kaatumista vastaan pyristelevä kansanpuolueen hallitus ovat ajautuneet vastakkain Gibraltarin kysymyksessä. Samasta syystä, kun Espanja yrittää pitää Kataloniaa ja Baskimaata osana itseään, siis yhtenäisyyden vuoksi, Iberian niemimaan mahtivaltio havittelee Gibraltaria, jonka väestö pelkää Espanjan valtaa kuin ruttoa. Huolimatta halustaan pysyä EU:ssa Gibraltarin asukkaat torjuvat Espanjan tarjoaman maansa kansalaisuuden. He jäävät mieluummin EU:n ulkopuolelle kuin hyväksyvät Espanjan kansalaisuuden. He jakavat saman tyytymättömyyden Espanjaan kuin itsenäisyyshaluiset katalaanitkin.

Kataloniassa käyty taistelu Espanjan keskusvallan ja Katalonian aluehallinnon välillä on omiaan vain lisäämään Gibraltarin väestön vastenmielisyyttä Espanjaa kohtaan. Iso-Britanniassa ja Espanjassa käydään sitä taistelua kansallisvaltion luomiseksi, jonka olemme käyneet tällää Suomessa 1800—1900-luvun mittaan. EU:n suurin viehe on, ettei sitä perustettaessa otettu huomioon, että EU:hun haluttiin liittyä mahdollisuutena sen piirissä viedä eteenpäin kansallisvaltiohanketta niissä Euroopan osissa, joissa siihen oli ollut syystä tai toisesta kehnot edellytykset.  

Suomessa ja Skandinviassa on varhain luovuttu imperialistisesta valtiosta kansallisvaltion hyväksi    

Skandinaviassa koimme luterilaisen reformaation (uskonpuhdistuksen myötä) mullistuksen, joka lopulta kulminoitui 1800-luvun kansalliseen herätykseen ja tämän myötä kussakin kansakunnassa kieleen ja kansalliskirjallisuuteen perustuvaan kansallisvaltiomuodostukseen. Esikanallisen valtiohistorian kuningashuoneet säilyivät melkoisessa osassa skandinaavisia maita, mutta tulivat liietyksi mukaan kansalliseen kertomukseen.         

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

7Suosittele

7 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän ilkkah kuva
Ilkka Huotari

Jotkut saamelaiset (siis Suomessa asuvat/Suomen kansalaiset) eivät muuten katso itseään suomalaisiksi.

En tiedä kuinka moni, mutta näitä on näkynyt, jotka ovat niin sanoneet, että ovat saamelaisia, eivät suomalaisia.

Käyttäjän jperttula kuva
Juhani Perttu

En minäkään pidä saamelaisia suomalaisina.

Käyttäjän timoandersson kuva
Timo Andersson

Saamelaiset ovat YK:n tarkoittamassa merkityksessä alkuperäiskansa (http://www.ykliitto.fi/yk70v/kulttuurinen/alkupera...) koko Suomen, Ruotsin ja Norjan sekä Pohjois-Venäjän alueella. Pohjoismaat ovat allekirjoittaneet alkuperäiskansoja koskevan sopimuksen, mutta Suomi ei ole sitä ratifioinut. Saamelaiset, jolleivat he ole assimiloituneet ruotsalaisiin, suomalaisiin tai norjalaisiin, määrittelevät itsensä saamelaisiksi ja pitävät asuinaluettaan saamemaana. Saamelaiset eivät tavoittele ainakaan tällä hetkellä valtiollista itsenäisyyttä.

Saamelaisena pidetään vain sellaista, joka on säilyttänyt saamen kielen taidon. Kriteeri on tiukka, koska Pohjoismaissa ja Venäjällä on paljon saamen kielestä ja kulttuurista lupuneita tai taustansa unohtaneita. Väljempi kriteeri tekisi suuremman osan väestöstä saamelaiseksi. Joillakin Suomen tai Pohjoismaiden alueilla myös Lapin ulkopuolella väestö saattaa olla alkuaan saamelaista. Alkuperäiskansa edustaa alkuperäisemmän väestön identiteettiä. Alkuperäiskansat ovat valtiottomien kansakuntien alalaji. Saamen kielien (on useita) ajatellaan olevan suomea vanhempia.

Käyttäjän emailjuuso kuva
Juha Hämäläinen

On nykyään unohdettu kokonaan miksi kansallisvaltiot syntyivät. Kyllä pääsyitä on ollut halu määrätä itsenäisesti kansan asioista olematta osa suurempaa valtiota ja sen keskushallintoa ja sortoa.

Suomen liityttyä EUhun, joka pyrkii irti kansallisvaltioista ja tekemään niistä maakuntia, Suomi menee takapakkia. Jokainen suomalainen on yhä vähemmän vaikuttamassa omiin asioihinsa. Sellaista ei kannata mainita kehitykseksi parempaan.

Käyttäjän joukorep kuva
Jouko Repo

Hyvä ja mielenkiintoinen kirjoitus.

Euroopan rajat ovat viimeisen sadan vuoden aikana muuttuneet monesti. Eikä se muutos tokikaan tähän hetkeen pysähdy. Nykyinen EU n liittovaltiohanke tiukkoine keskushallintoineen osaltaan lisää vähemmistöön jäävien tyytymättömyyttä ja lisää samalla kansallisten arvojen esille nousua. Osittain lienee myös oman kansallisen reviirin puolustamisesta on myös kysymys, eli maahan tulleiden kulkijoiden hallitsemattoman toiminnan seurauksia ja kustannuksia luonnollisesti pelätään.

Purkalla ja teipillä kasattu synteettinen liitto ei huomioi riittävästi jäseniään.

Toimituksen poiminnat