*

timoandersson Yksilön vapauden puolesta

Katalonian autonomia – historialtaan pitempi kuin Suomen

Jos Katalonia menettää nykyisen autonomiansa, niin sen menetys on kolmas autonomian menetys Katalonialle, joka menetti 700-vuotisen autonomiaoikeutensa 1714 Espanjan perimyssodan päätteeksi. Oltuaan kieli-ja kaikilta muiltakin oikeuksiltaan sorrettuna Espanjan toiseen tasavaltaan asti Katalonia sai uudestaan autonomian. Järjestyksessä toinen autonomian menetys oli, kun Francon diktatuuri vei sekä autonomian että tukahdutti myös katalaanien perusoikeudet.  

Katalonian sai keskiaikaisen autonomian Aragonia-Katalonian liittomonarkian osana, ennen kuin mitään Espanjan valtiota oli edes olemassa. Katalonia, joka syntyi osana karolingista frankkivaltakuntaa, näyttää karolingien dynastian hajoamisen ja Aragonian-personaaliunionin välillä nauttineen täydestä itsenäisyydestä. Vuoteen 1714 asti Katalonialla oli autonomia, kuten Suomellakin ja 1800-luvulla syntyneenä katalonialainen nationalismi on, kuten suomalainenkin nationalismi 1800-luvulla kieli-ja kulttuurinationalismia. Kuten suomalainenkin nationalismi, katalonialainenkin oli pyrkimystä säilyttää vielä elävänä säilynyt kansankieli, jo pitkänä 1000-luvulla kirjakieleksi tullut. Tällä hetkellä katalaani on kielenä puhuja-ja julkaisumäärältään suomea suurempi ja autonomian suojaama. 1900-luvulla espanjaisten maahanmuutto Kataloniaan tapahtui vuosina 1950—1957, jolloin muutti 1,4 miljoonaa työläistä, mistä seuraisi pelkästään espanjaa osaavien kasvu Kataloniassa (asukasluku 7 500 000).  

Katalaanien omakuva oman autonomiansa historiasta

Nationalismi on erittäin monimuotoinen ilmiö, jonka kentässä katalonialainen nationalismi ja 1800-luvin lopun suomalainen fennomania kuuluvat kansakuntaa rakentavaan 1800-luvun lakiin, joka eroaa 1900-luvun kiihkonationalismista, joka palveli fasistien ja kansallissosialistien imperialismia. Francisco Francon ajan nationalismi kuuluu jälkimmäiseen lajiin. Tämä olisi toisen kirjoituksen aihe. Nyt paneudutaan katalaanien omakuvaan Kataloniasta.               

Historiallisesti Katalonia on karolingi Kaarle Suuren vuonna 790 perustama Barcelonan (tai Espanjan) maan puskurivyöhyke islaminuskoisten muslimien umaijadien kalifikunnan Cordoban emiraatia vastaan. Kaarle Suuri valloitti puskurivyöhykkeen 778, Ludvig Hurskas uudestaan 800—801. Alueelle syntyy 900-luvulla pieniä frankkiruhtinaskuntia ja alueellinen kieli, joka tunnetaan katalaanina.  Kartta siihen merkittyine alueineen sisältää myös MARCA HISPANICA-nimisen alue rajoiltaan nykyisen Katalonian mukaisena Baskimaan (Wasconia) ja Navarran ohella. Sivun mennen sanoen myös Ranskan kansalliseepos Rolandin laulun taistelut sijoittuvat Frankkivaltakunnan ja baskimaan rajaseudulle.

Katalonian alueelle muodostui 900-luvun mittaan pieniä frankkiruhtinaskuntia. Barcelonan kreivi Ramon Berenguer I, Barcelonan kreivi, oli vuoteen 1070 mennessä liittänyt valtansa alle muut alueen ruhtinaskunnat. Barcelonan kreivit solmivat dynastisen valtioliiton Aragonian kanssa. Tämä valtio, joka käsitti nykyisin Espanjaan kuuluvan Aragonian itsehallintoalueen, oli ollut olemassa 1035—1037: 1035 se oli erotettu Pamplonan kuningaskunnasta eli Navarrasta (joka näkyy kartalla). Navarraan Aragonia oli liitetty 925, kun tätä ennen se oli ollut, kuten Kataloniakin, frankkien hallitsemaa aluetta Jacan kaupungin ympärillä. Aragonia sai nykyiseen kokoonsa kuuluvat eteläiset alueet riistettyinä 1285 muslimikalifikunnalta.

Barcelonan rajakreivit olivat alkuaan frankkivaltakunnan ja karolingihallitsijan ja -keisarin, siis Kaarle Suuren, nimittämiä frankkiläänityksen haltijoita (801—987), siis ilman perimystä.Keskiaikaisen Katalonian valtion perustaja Guifre el Pilós (n. 840—897) oli kreivi, jonka aikana kreivinarvosta tuli perinnöllinen, kunnes perinnöllisistä hallitsijoista Borrell II katkaisi kokonaan suhteet frankkihallitsijoihin. Katalonian valtiosta käytetään nimityksiä Principat de CatalunyaLatinPrincipatus CathaloniæOccitanPrincipautat de CatalonhaSpanishPrincipado de Cataluña. Guifre el Pilós on katalaanien mielestä katalaanivaltion perustaja, joka loi perustan kreivikunnan itsenäisyydelle. Guifre el Pilós asetettiin Urgellin ja Cerdanayn kreiviksi frankkikuningas Kaarle Kaljupään päätöksestä 878. Hän asutti Katalonian keskialueet ja loi selvän rajalinjan kristittyjen ja Espanjan muslimien välille. Llobregat- ja Segre-jokien välinen vedenjakaja tuli rajan kulkusuunnaksi, perusti luostarin Ripolliin ja palautti piispanistuimen Vicin hiippakuntaan.  Guifre el Pilós kaatui Navesin taistelussa vuonna 897. Hänen läänityksensä jakaminen hänen poikiensa kesken johti Katalonian ylhäisaatelin syntyyn. Guifré el Pilós on haudattu perustamaansa Ripellin luostariin. Katalonian lipun punaisten viirujen ajatellaan palautuvan verijuoviin, jotka Guifré el Pilós vuodatti kaatuessaan.

Rajakreivi Borrell II ei tunnustanut Hugo Capet’ia frankkien kuninkaaksi eikä sitä dynastiaa, joka seurasi karolingeja, joten hän irrotti Barcelonan Ranskan kuninkaan vasallisudesta. Borell II siis aloitti katalaanien itsenäisyyden. Tämän tulkinnan mukaan, jota suosii Katalonian 1800-luvulla syntyneen nationalismi, keskiaikaisen itsenäisen Katalonian historia alkaa tästä. 

Missä merkityksessä katalaanit ovat YK:n tarkoittamssa merkityksessä alkperäiskansa?

Nykyään Espanjan yhteydessä kieliautonomiaa nauttivien katalaanien kieli pohjautuu dokumentoidusti siihen romaaniseen kielimuotoon, jota oli syntynyt sydänkeskiaikaan mennessä ja joka oli lähellä Etelä-Ranskan oksitaaniselle kielimuotoa, jonka yksi muoto on provensaali. Kieli on tärkein nykykatalaaneille keskiajalta välittynyt instituutio ynnä tällä kielellä jo keskiajalla kirjoitettu kirjallisuus ja kronikat. Tässä suhteessa katalaanit täyttävät YK:n alkuperäiskansan kriteerin. Alkuperäiskansa tarkoittaa seuraavaa.  

Alkuperäiskansaksi kutsutaan YK:n määritelmän mukaan väestöä, joka polveutuu määrättyä maantieteellistä aluetta asuttaneesta kansasta tai asukkaista jo ennen nykyisten valtionrajojen muodostumista; väestö on säilyttänyt alueiden valtausten ja uudisasutusten jälkeen elämänmuotonsa sekä sosiaaliset taloudelliset ja poliittiset instituutionsa.

Katalonian ja Aragonian yhteinen historia on siis frankkivaltakunnan eli Ranskan varhaiskeskiajan historiaa, kun se on frankkien ja Espanjaa hallitsevien arabihallitsijoiden välisen sodan historiaa. Espanjaa ei ollut olemassakaan. Nykyisen Espanjan edeltäjiä eivät olleet muslimeja vastaan taistelleet frankit, vaan Espanjan pohjoisosien vuoristoissa lymynneet kristitilliset sissit, joiden perustama oli se valtio, josta kehittyi Leon-Kastilian valtio. Tämän pohjalle nykyinen Espanjan valtio on syntynyt. Myöhemmin 1400-luvulla tämän kanssa unionin muodostanut Aragonia-Katalonian liittomonarkia sen sijaan syntyi frankkien eli ranskalaisten edeltäjien perustamalle heidän ja muslimien alueen välisille puskurivyöhykkeille.      

Vuoden tuhat lopulla Katalonia oli osa Aragonia-Kataloniaa. Katalaanin kieltä suosiva valtioliiton hallitsija oli Jaakko I Valloittaja (Jaume el Conqueridor) (1208—1276), joka seurasi isäänsä Pietari II Katolilaista (1174—1213) valtioliiton hallitsijaksi 1213. Hän nousi valtaistuiomelle virallisesti 1227 ja alkoi heti laajentaa valtakuntaansa. Jaakko I laajensi kuningaskuntaansa Baleaarien saarille ja Valenciaan 1238.

Albigenssisodat ja Aragonia-Katalonian joutuminen etoon Provance'n sivistyspiiristä ja Espanjaan

Pietari II Katolilainen kaatui taistelussa 1213 sodassa, joka tunnetaan Ranskan albigenssisotina (1209—1229). Hän asettui Etelä-Ranskan monien ylimysten tavoin puolustamaan vainottuja albigensseja, so. Albin kaupungista nomensä saaneita kerettiläisiä, jotka mainitussa kaipungissa olivat kataateja, ilmeisesti manikealaisuudesta vahvoja vikutteita saaneita kristittyjä. Albigensseiksi alettiin kutsua kaikkia kerettiläisä, joita vastaan Rooman paavi Innocentius III julisti ristiretken, johon osallistuneita Pohjois-Ranskan ritareita johti Montfort’in kreivi Simon. Pohjoisranskalaisineen ja normanneineen hän löi kataareja puolusteneet eteläranskalaiset  ritarit albigenssisodassa. Sodat tuhosivat Provance’n kirjallisen ritariromantiikan ja kuulusan hovikulttuurin sekä alueen aatelin erityisaseman. Albigenssisodat oli katastrofi, joka tuhoamalla Provence’n kulttuuriin ja elämäntavan erotti katalaanit Provance’n kulttuurista. Jaakko I oli viisi vuotiaasta temppeliherrojen suojeluksessa. Tultuaan kyllin vahvaksi kantamaan miekkaa hän joutui hyvin nuoresta taistelemaan asemastaan.      

Jaakko I muistetaan katalaanin kielen suosijana ja käyttäjänä omasta elämästään kertovassa kronikassa Llibre dels fets. Hän edisti katalaanin kielisen kirjallisuuden leviämistä. Hän oli kahdesti naimisissa, ensin Eleanor Kastilialaisen 1221, jolloin liitto päättyi eroon, ja sitten Violanta Unkarilaisen kanssa saaden useita lapsia. 

Romaanisten kielten alajaottelussa katalaanit kuuluvat samaan ryhmää kuin Etelä-Ranskan oksitaaninit. Samoin kuin katalaanit, nämä ovat Etelä-Ranskan alkuperäiskansa. Oksitaaninen kielimuoto oli sydänkeskiajalla myös Katalonian ja Aragonian alueen ritariromanttisen runouden ja korkeakulttuurin kielenä. Katalaanit ovat käyttäneet varhemmin kirjakielenään juuri oksitaniaa. 

Aragoniassa oli oma kieli, joiden puhujat ovat nykyisin alkuperäiskansana Aragonian maakunnassa. Katalaani taas on lähempänä eteläranskalaisten romaanisia murteita. Ranskan nykyinen valtakieli ranska on taas pohjoisen Ranskan romaaninen kieli. Andorran asukkaat ovat alkuperältään katalaaneja, joilla on poikkeuksellisesti oma tasavaltansa. Katalaaneja elää valtiottomana kansana Espanjan Kataloniassa ja Valenciassa sekä Välimerellä, kuten Baleaarien saarilla ja esimerkiksi Sardiniassa.

Espanjaa kansallisvaltioksi luuleva erehtyi. Kansallisvaltion sijaan Espanja on monine kansallisuuksineen neljästä kansallisesta väestöstä koostuvan Sveitsin kaltainen kansakunta. Baskien ja katalaanien lisäksi Espanjassa on asturialaisia ja 3—4 miljoonaa galitsialaista, Espanjan naapurikansa portugalilaisten kielellisiä sukulaisia. Edelleen on hyvä tietää, että Espanjassa asuu valtiottomana kansakuntana myös andalusialaisia (9 500 000 asukasta). Katalaaneja on 8 500 000 ja valencialaisia 5 000 000, siis 12 000 000. Vaikkakin Espanjan ei-espanjalaiset kansakunnat ovat valtakunnallisesti vähemmistöjä, paikallisesti ne saattavat olla myös enemmistökanallisuus.  

Katalaanien nationalismi 1800-luvulla 

Katalonian nationalismi syntyi 1800-luvulla tuolloin syntyneen ja vuosisadan loppupuolella politisoituneen romantiikan (Renaixençan) innoittaman kulttuurisen nousukauden myötä. Katalaani nousi tuolloin uudestaan alueen kulttuurin keskiseksi tekijäksi ja alkoi myös symboloida poliittista kansallismielisyyttä eli katalanismia. Tämä on sekä kulttuurinen että etninen nationalistinen liike. Espanjan diktatuuriaikoina, joita ovat José Antonio Primo de Riveran diktatuuri 1923 – 1930 ja Francon diktatuuri, Katalonian kaikkien symbolien julkinen käyttö oli pääosin kielletty. Sortotoimet vahvistivat katalaanien yhtenäisyyttä. Lippu eli senyera ja katalaanin puhuminen olivat kiellettyjä. Katalaanien voimakas kansallistunne padottiin Francon aikana, joten kulttuurielämä, urheilu ja jalkapallo tulivat kansallistunteen purkautumisväyliksi. Jalkapallo-ottelut olivat myös diktatuurin loppuvuosina ensimmäisiä tilaisuuksia, joissa julkisesti käytettiin katalaania ja Katalonian lippua.

Äidinkieleltään espanjalaisia asuu Kataloniassa, koska heitä, lähes 1,4 miljoonaan työläistä, muutti maahan vuosina 1950—1957. Tämän muuttoliikkeen vuoksi ainoastaan espanjaa puhuvien määrä asukkaiden määrä kasvoi suuremmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Vuoden 1978 perustuslaki määrittelee kaikki maassa virallisesti asuvat espanjalaisiksi. Katalonialaisuudelle ajatellaan kriteereiksi syntymäpaikkaa, syntyperää, tunnetta ja kielen osaamista. Kielen osaaminen on merkittävin seikka, ei verisidettä tai rotua ei edellytetä. Kielen opettelemalla myös muualta muuttanut tai espanjankielinen voi tulla katalaaniksi, toisin kuin baskilta baskimaalla. Katalaanisuuteen liitetään myös työteliäisyys ja yritteliäisyys. Suurin osa Katalonian asukkaista on kaksikielisiä. katalaanit ovat omakuvansa mukaan rationaalisia ja pitkäjänteisiä työntekijöitä, jotka eivät sorru espanjalisille tyypilliseen tunteiluun, laiskuuteen tai muiden hyväksikäyttöön. Espanjalaiset usein katsovat katalaanit pitkästyttäviksi, pikkutarkoiksi ja mielikuvituksettomiksi aineellisen hyvän tavoittelijoiksi.

Onko olemassa mitään espanjalaisten yhteistä nationalismia?

Espanjalaisen kansallisen identiteetti on hankalammin määriteltävä. Espanjalaisten enemmistöllä on kaksoisidentiteetti. Siihen kuuluvilla on kansalaisidentiteetin lisäksi alueellinen identiteetti, joka on toisinaan edellistä voimakkaampi ja jopa selättää sen. Katalonia on tyyppiesimerkki siitä, kuinka alueellinen identiteetti on voimakkaampi. Madridissa valtakunnallinen identiteetti on puolestaan voimakkaampi. Yleisintä on samastua sekä omaan alueeseen että Espanjaan vaihdellen alueesta ja paikallisnationalismista riippuen. Heikon keskusvallan vuoksi valtakunnallinen nationalismi ei saanut jalansijaa 1800-luvun Espanjassa, jolloin Espanjaan kehittyi paikallisnationalismeja. Vielä 1990-luvulla valtaosan valtakunnallinen kansallisen identiteetin muodostuminen jäi hiekoksi. Paikallisidentiteettien ja -kielen säilymisen syihin kuuluu Espanjan eurooppalaisittain korkea lukutaidottomuus 1990-luvulle asti. Vuoden 1978 perustuslain mukaan Espanja valtiona koostuu alueista ja kansallisuuksista, jolloin se on kansallisuuksien ja alueiden kansakunta; kansallisuuksia ei erikseen määritellä. Eräänlaisen Espanjan liittovaltion identiteetin rasitteena on Francon diktatuurin perintö. Diktatuurin perustanahan oli keskusjohtoinen ja autoritäärinen nationalismi, jossa painotetaan kansan yhtä yhteistä identiteettiä. Espanjaa ajateltiin orgaanisena luonnollisena elävänä kansankokonaisuutena. Francon hallinnon periaatteena oli kansan ja valtion yhtenäisyys, joka oli omiaan murentamaan kansallista identiteettiä. Francon ajan voidaan katsoa myös turmelleen Espanjan kansalliset symbolit ja vesittäneen kansallisuudesta käydyn keskustelun. ”Espanja on erilainen” oli Francon iskulause.     

Diktatuurihallinnon taka-ajatuksena oli muistuttaa, ettei ”todellisen Espanjan” tarvinnut olla samanlainen kuin demokraattisen Länsi-Euroopan, jossa monipuoluejärjestelmä oli vallalla. Espanjasta annettiin kliseinen kuva härkätaisteluineen ja flamenco-tansseineen, joka kääntyi itseään vastaan. Demokratian alkuvuosina kansan käsite miellettiin ainakin osittain diktatuuriin liittyväksi ja siten häpeälliseksi, ja Espanjasta sekä Espanjan valtiosta viljeltiin kiertoilmauksia, kuten ”maa”. Lakkautetusta diktatuurista etääntyminen vei aikaa 1980-luvun alkuun asti, henkisesti vielä kauemminkin. 1980-luvulta virisi uudelleen kiinnostus Espanjan kansallisiin symboleihin ja nationalismiin. Barcelonan olympialaiset vuonna 1992 olivat mahdollisesti ensimmäinen kerta Espanjan demokratian aikana, jolloin espanjalaisuus saattoi nousta ilman menneisyyden painolasteja. Vuosina 1976—1990 kansallinen identifioituminen Espanjassa Espanjaan oli nousussa ja Kataloniassa Kataloniaan. Olympiaisännyyden vuoksi Katalonian kansallistunne oli erityisen vahva. Sen jälkeen se näytti heikenneen. Tämä oli kuitenkin vain silmänlumetta. Itsenäistyminen Espanjasta näyttää etenevän ja nationalistien toive toteutuvan.     

 

   

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän MarttiHaverinen kuva
Martti Haverinen

Kiitos hienosta historiapalasta.
Tulipahan mieleeni:
1) Ovatko baskit joskus muistaneet pahastua kulttuuuriomaisuutensa kaupallistamisesta (baskeri)
2) Kuka toinen aikamme diktaattori on maansa demokratiasta lausunut, että se on erilainen?
3) Yhtenevyyttä löytyy Pohjois-Italian halulle erottautua Etelästä.

Käyttäjän timoandersson kuva
Timo Andersson

3) Yhtenevyyttä löytyy Pohjois-Italian halulle erottautua Etelästä.

Yhtenäisyyttä on eikä se ole vain analogiaa.

Italian jakautuminen etelään ja pohjoiseen on yhteydessä Aragonian historiaan: sivun mennen mainitsin, että Jaakko I 1200-luvulla aloittamia valloituksia (Valencia ja Baleaarit) Aragonia-Katalonian eli Aragonian kruunun (https://fi.wikipedia.org/wiki/Aragonian_kruunu) hallitsijat jatkoivat laajentumistaan Välimerellä siten, että valtakuntaan liitettiin Sardinia ja Sisilia sekä Italian niemimaan eteläosa ja vielä Kreikan Ateenan seutu sanan kruunun alle. Pohjoinen Italia ei siis kuulunut Aragonia-Kataloniaan. 1100—1200-luvun pohjoinen Italia koostui Saksalais-Roomalaisen valtakunnan herruudesta itsensä vapauttaneista kaupunkivaltioista. Po-joen alue on nimenomaan se, jossa esiintyy haluttomuutta kuulua samaan valtioon kuin Etelä-Italia.

Sen sijaan Aragonin kruunuun (https://en.wikipedia.org/wiki/Crown_of_Aragon) kuuluivat antiikin ajalla ja kansainvaellusajalla Bysanttiin kuuluen kreikan kieliset Italian alueet. Näin ollen ainakin Sisilian ja Napolin alueet kuuluivat omina kuningaskuntineen Aragonian kruunun meri-imperiumiin, joka oli liittomonarkia rakenteeltaan. Nykyään ei ole tunnettua, että keskiajalla valtiohallinnollisten yksikköjen määrä oli monisatalukuinen. Nykyisten alueiden keskiaikainen perinne, jos se on muistissa, on paikallisidentiteettiä ylläpitävä. (Nykyinen Suomikin jakautui useaan omintakeiseen alueeseen).

Meri-imperiumiin kuuluivat Barcelonan kreivikunta (valtakunnan vanhin osa), Aragonian kuningaskunta, Valencian kuningaskunta, Malorcan kuningaskunta (Baleaarit), Roussillon (nykyisessä Etelä-Ranskassa 1600-luvlta alkaen), Andorra, Napolin kuningaskunta, Sisilian kuningaskunta, Malta, Neopatrian herttuakunta eli Ateenan herttuakunta (https://ca.wikipedia.org/wiki/Ducat_d%27Atenes#/me...), nykyisessä Kreikassa sijaiten Attikassa. Näiden kaikkien yhteisessä vaakunassa olivat nyt Kataloniassa liehuvan kansallismielisten lipun värit.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset