timoandersson Yksilön vapauden puolesta

Perussuomalaisten - vanhoillinen käsitys Raamatusta ja naisista sotilaina?

Nykyisen kristillisten perusuomalaisten palvoma Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin jumala jo asettui maahanmuuttajien puolelle, kun heprealaisina tuntemamme maahanmuuttajat saapuivat Egyptistä Kanaanilaistan maahan. Herra ei sallinut kanta-asukkaisen ryöstää maahanmuuttajilta näiden vapautta – tulla vapaasti maahan ja elää kanta-asukkaiden sortamatta ja riistämättä. Maahanmuuttoa vastustavat kanaanilaiset esitetään Vanhassa testamentissa Herran vihollisina, jotka Jahve luovutti naisen käsiin.

Korostaessaan kristinuskoa, jossa juutalaiset juuret vahvasti näkyvät – perussuomalaiset kuitenkin ajattelevat naisista ja sodankäynnistä aivan toisin kuin Jahve Raamatun mukaan.

Perussuomalainen puolustusministeri Jussi Niinistö kuuluu Aamulehdessä sanoneen: Armeija on miesten koulu, niin kuin kliseisesti sanotaan. Sen ovat miehet luoneet, miehiä varten.

Nyt kun naapurivaltiossamme Venäjällä maan johtaja, sotaisaa miehuutta uhkuva sotilas Putin, saattaa lumota monia sotaisalla ja sotilaallisella miehuudellaan, lumovoiman kohteena voi olla moni mies tai nainen. Maahamme saattaa syntyä sellainenkin tilanne, josta Vanhan testamentin Tuomarienkirja kertoo. Jahven sanotaan miehille, jotka osoittivat haluttomuutta taistella kanaanilaisten sotavoimaa vastaan – profeetta Deborahin suulla antavansa Herran vihollisen (jonka olisi pitänyt olla myös kaikkien heprealaismiesten vihollinen) naisen käsiin kokemaan häpeäkuoleman.

Taistelukykyisiä tai -haluisia miehiä ei ehkä Suomessakaan ole tarpeeksi vastustamaan Putinia, jossa poliittinen ja ties mikä viehätysvoima on yhtynyt resursseihin, jotka ovat ainakin maamme resursseihin verrattuna – suuret, ja koska liian moni lumoutuu Putinin ja hänen diktatuurinsa viehätyksestä. 

Deborah ja Jaael 

”Israelissa oli siihen aikaan tuomarina naisprofeetta Debora, Lappidotin vaimo”(Tuom. 4:4) Siis heprealaisilla oli johtajia, joita sanottiin tuomareiksi, heistä järjestyksessä neljäs, oli naistuomari, joka oli myös tunnustettu profeetta. Tuomareiden ei ilmeisestikään tarvinnut olla profeettoja, vaikkakin tuomari saattoi olla myös profeetta. Tuomariksi nähtävästi saattoi nousta niin mies kuin nainenkin – tässä merkityksessä kuka hyvänsä, jolla oli edellytykset johtajuuteen.

Kertomuksen mukaan heprealaiset olivat joutuneet Hasorissa hallitsevan kanaanilaisten kuninkaan Jabinin valtaan. Kuninkaan sotapäällikkönä oli Haroset-Gojimissa asuva Sisera, jonka komennossa oli 900 raudoitettua sotavaunua. Sortoa tuomarien kirjan mukaan kesti 20 vuotta. (4:1-3) Sotapäällikön nimi ei ole kanaanilainen, joten hän ei kuulunut länsiseemiläisiin – toisin kuin hänen kuninkaansa. Hän oli jotakin tuntematonta kansallisuutta, ellei ollut heettiläinen. 

Paras taito teknologinen ja tekninen osaaminen sotavaunujen käytössä oli heettiläisillä. Deborah määrää Barak-niminen naftalilainen miehen johtamaan heprealaisten kansannousua, kokoamaan 10 000:en sotilaan armeijan taistelemaan aikansa huippumodernia armeijaa vastaan. Armeija oli menestyksekäs Deborah-profeetan johtamana ja Barakin komennossa. Armeija koottiin Sebulonin ja Naftalin heprealaisheimojen piiristä. Jabinin armeijan huipputaso oli pelottanut miehiä, jotka eivät olisi uskaltaneet taistella ilman Deborahia. Näin kertomus näyttää painottavan. Taistelu näyttää koskettaneen vain osaa ”Israelin kahdestatoista heimosta”. Kenties osa ns. Pyhän maan alueesta oli jo heprealaisvallassa.  

Deboran voittolaulussa, ehkä Vanhan testamentin vanhimmassa tekstissä, Jaael todetaan ”naisista siunatuimmaksi”(5:24). Juuditin kirja toistaa ajatuksen, joka oli jo Tuomarienkirjassa: "Jumala rankaisi häntä ja antoi hänet naisen käsiin." (Juuditin kirja 16:7).

Valtavirta-ajatuksena sodankäynnistä näyttää olleen sen kuuluneen miehille. Niinistökin nähtävästi viittaa ajatukseen, että miesten ryhmäidentiteetin perustana on, että heidän haltuunsa on jätetty yhteiskunnallisen vallan viimekätinen perusta – asevoimat. Näin sotasankaruuden mahdollisuus pidetään vain miehille avaimena, myös silloin, kun sotaan on tarvittu naisten – joskus jopa ratkaisevaa --panosta.

Koko maailmanhistorian ajanhan naisia on ollut armeijassa ja aivan etulinjassakin kuormastoväkenä tyydyttämässä eri tavoin miesten tarpeita. Jotta miehet voivat säilyttää ainakin kuvitelman omasta korvaamattomuudestaan sodankävijöinä, on pidetty parhaana, että naiset ainakin potentiaalisesti jäävät miesväen armoille. Naisten saavutuksistakaan ei pitäisi puhua. Vain miehille varattua mahdollisuutta sotasankaruuteen pidetään vieläkin miehuuden säilymisen perustana.

Sodan ja miehityksen oloissa parhaassa turvassa ovat olleet ne, jotka aseita ovat kantaneet. Miesten vastenmielisyys naisten kanssa kaytävää sankaruuskilpailua kohtaan saattaakin johtaa siihen, ettei naisille suoda oikeutta suojeluun, kun heiltä estetään kyky itsepuolustukseenkin sodan ja miehityksen oloissa. Heprealaismiesten uskollisuus Jahvelle näyttää olleen liiankin heikko niin, että tuo omille palvojilleenkin  säälimätön jumala pakotti heidät alistumaan siihen häpeään, että Herra luovutti omat vihollisensa naisen, ei miesten käsiin.

Hävittyään ratkaisutaistelun Siisera pakenee ja hakeutuu keniniläisen heimon, Jabinin liittolaisen (4:11 ja17), Heberin leiriin, jossa Jaael, leirissä ollut nainen, toivottaa hänet tervetulleeksi, kutsuu hänet telttaansa, jossa mies joutuu Jaelin surmaamaksi – nainen iskee vasaralla Siseran ohimolle asettamaan telttavaanaan ja murskaten miehen kallon. Nähtävästi juuri tuon tähden Jael oli kuin olikin kaikista naisista siunatuin. Ennustus täyttyi, kun Herran vihollinen joutui naisen käsiin. Jumalan henki ohjasi hänen kättään ja häpäisi kuolemalla naisen käden kautta Siiseran. Keeniläinen Heber oli eronnut keeniläisistä, Hoobabin, Mooseksen apen, jälkeläisistä. Hän oli telttaansa pystytellen tullut aina Saanaimin tammelle asti, joka on Kedeksen luona. (4:11).

Kertomuksessa tuodaan esiin, että Jahven ansioksi katsottu taistelu oli vihollisten häpeäksi. Sisera ainakin koki häpeäkuoleman, kuoleman naisen käden kautta. Tälläkin hetkellä, kun Syyriassa ja Irakissa käydään sotaa hjidad-taistelijat erityisesti ISIS-organisaatioissa uskovat sankarikuolemallaan kohtaan Allahin armon, jos kuolema on kunniallinen, siis urhoollinen kamppailu vähintäänkin vertaista vihollista vastaan.

Syyrian ja Irakin naissotilaat – ovatko avain voittoon?     

Syyrian ja Irakin taistelukentillä ainakin kurdit ovat korostaneet naistaistelijoiden merkitystä – heidänhän aiheuttamien tappavien iskujen miesuhrit jäävät paitsi Allahin lupaamasta varmasta taivasosuudesta, jonka islaminuskoiset taistelijat uskovat uhrien saavuttavan. Ajattelutapa ei ole kovinkaan erilainen sitä, millainen se oli Tuomarien kirjassa ja muualla Vanhassa testamentissa. Islaminuskoiset vaalivat julkilausuvimmin Abrahamin, Iisakin ja Mooseksen uskon perinnettä kuin kristityt, joiden uskoon tuo perinne vaikuttaa vähintäänkin yhtä paljon.

Naisen kädestä kuoleman kohtaava taistelija ei pääse osalliseksi Allahin armosta. Kuollessaan naisen lyömänä mies menettää paitsi henkensä, myös kadottaa mahdollisuutensa autuuteensa. Voimme siis käsittää, miksi Herra jättää vihollisensa naisen käsiin, kuten profeetta Deborah oli julistanut Herran sanana. Uskontoihin on säilötty sitkeähenkisiä ajatuskulkuja, sellaisia, joista ei hevin näytä luovuttavan.

Kun länsimailla keskustellaan naisten tasavertaisesta pääsystä sotilastehtäviin ja tasa-arvoisesta kohtelusta sotalaitoksen piirissä, siis myös etulinjan taistelutehtävissä, nykykulttuurissa on pysytty Vanhan testamentin näkemyksissä, vaikkakin käytetään muita argumentteja sen tueksi. Selvästikin pyritään suojelemaan miessotilaita kunniattomalta kuolemalta, jonka tuottamiseen riittää, että kuolema on naisen miehelle aiheuttama. Tällaisena se syö miehen kunniaa. Pohtikaamme vielä kysymystä miehuudesta.

Miehuutta jäytävästä häpeäkuolemasta kuolla naisen tai orjan tappamana – vähentääkö se miehen halukkuutta taistella?

Roomassa, kun Spartacuksen johtamassa orjakapinassa Rooman vakinainen armeija kärsi tappioita orjia vastaan, joille häviäminen oli häpeä, roomalaisten halukkuus taistella kapinoivia orjia vastaan väheni, koska jokainen tappio vähensi entistä enemmän tappion kärsineiden kunniaa. Orjathan kuuluivat kansanosaan, jolla juurikaan ollut kunniaa.

Deborahin ja Jaaelin tarinassa painotetaan häpeänäkökulmaa. Deborahin joukkojensa komentajaksi valitseman Barak tulee lähes stoalaisen järkkymättömästi kestää häpeänsä siitä, että voitto kuuluu naisille. Jahve antaa heprealaisia vastaan sotilaita johtaneen Siseran joutua Herran vihollisena naisen käsiin ja kuolla häpeällisesti naisen kädestä. 

Keskiajan ja Uuden ajan Euroopassakin – vielä tällöinkin – oli laaja uskomus, että ihmisillä on objektiivinen kunniavakio syntyperänsä mukaan (eräänlainen alkukunniasaldo), joka voi lisääntyä tai vähetä sen mukaan, kuinka ihminen toimii. Keskiajan rikosoikeudessa pyrittiin rangaistusten avulla syömään ihmisten kunniaa. Erilaiset häpeärangaistukset olivat juuri keinoja vähentää objektiivisen kunnian määrää. Ihmiset pidättyivät julkisesti rikkomasta esivallan käskyjä, koska he karttoivat kunnian menettämistä, joka asetti heidät hierarkkisessa yhteiskunnassa alimmalle kunniaportaikolle ja menettämään etujaan. Mitä pienempi ihmisen kunniavako oli, sitä kuuliaisempi hän oli esivallalle.                  

Deborahin ja Barakin sodassa naisten panos oli ollut Raamatun kertomuksen mukaan ratkaiseva taistelussa, jonka vaikutuksesta hebrealaiset saivat kaikki asuttamansa alueet omaan hallintaansa. Kuten tällaisissa kertomuksissa yleistä on, naisten ratkaiseva panos esitetään poikkeustapahtumaksi. Nähtävästi yhteiskunnan normit olivat katastrofaalisen tilanteen uhatessa löystyneet niin, etteivät enää normaaliyhteiskunnan säännöt enää päteneet.

Vanhan testamentin kirjoittajien nais- ja sukupuolikäsitys sekä kunnia

Vanhan testamentin kokoajien mielestä normaalisti yhteiskunta oli sukupuolitettu siten, että sen jäsenten tehtävät kuuluivat jommallekummalle, siis joko miesten tai naisten tehtäväksi. Kunniaa lisäävät tehtävät olivat eri miehille ja naisille – miehelle ei ollut kunniaksi, vaan suorastaan häpeäksi kuolla naisen tappavasta iskusta, joten miehen kunnan turvaamiseksi naisten ei kuulunut toimia ainakaan sotilaina.

Deborahin proosakertomus ja runomuotoon sepitetty Deborahin laulu kertovat epätavallisista oloista. Taistellessaan Jahven puolesta naiset saattoivat tuottaa itselle kunniaa ja häpeää niille vihollisille, jotka he onnistuivat saamaan hengiltä. Hehän tuottivat samalla kunniaa Jahvelle. 

Näin siis siitä huolimatta, mitä Mooseksen laissa on kirjoitettu naisesta vähättelevästi. Mooseksen laki saattaa olla myöhemmän ajan tuote heprealaisten historiassa.

Juutalaisten varhaishistorian eli heprealaisesta sankariajasta

Deborahin ja Jaaelin tarina, jonka tunnemme Vanhan testamentin kertomuksena, antaa ymmärtää, että epätoivoisessa taistelussa naisten panos oli jollakin tavoin lopputuloksen ja kanaanilaisten viimeisten kuninkaiden lyömisessa ratkaisevaa. Kertomuksen ei tarvitse olla historiallinen tapauksesta, mutta se ehkä viittaa tapahtumien herättämiin hämmennykseen, jonka rauhoittamiseksi tarjotaan Vanhan testamentin maailmankuvaan sopiva selitys, jolla pyritään poistetaan tapahtuman aiheuttama hämmentyneisyys, selittämmän yhteensopivasti myöhemmän juutalaisen maailmankuvan kanssa. 

Naisten taistelupanos pelasti katastrofaalisen tilanteen, tappion taistelussa Kanaanin maasta. Perinteeksi muodostuneen tavan mukaan naisten osallistuminen esitetään poikkeuksena asioiden tavanomaiseen kulkuun. Sankaruus voidaan rinnastaa ihmeeseen. Sankariksi sanotaan sellaista, joka ei tee pelkästään sitä, mitä häneltä tavanomaisesti edellytetään, vaan sen lisäksi jotakin, mikä ylittää tavanomaisesti vaaditun eli sellaista, jota ei voida keneltäkään vaatia jossakin tilanteessa. Sankaruus on aina jotakin poikkeuksellista. Se on poikkeusihmisen hyve, jonka toimintaa ei voida arvioida tavanomaisilla mittapuilla. Tästä seuraa, että sankarille on sallittua sellainen, mistä tavanomainen ihminen voi vain haaveilla. Siis jos sattuu niin, että sankari onkin nainen, niin sosiaalisesti hänelle sallitaan paljon sellaista, mitä ei sallita tavanomaiselle naiselle tai miehellekään.  

Pitäisikö kaikkien sankaruuden lajien olla avoinna saavutettaviksi kaikille- onko se tasa-arvoa?

Naisten sotasankaruus on näihin aikoihin asti tai kenties juuri nykyisinä ja parhaiten tunteminamme aikoina – nähty poikkeusilmiöksi ja jopa miesten etuoikeudeksi. Pyhimyssankaruus on länsimaissa ollut naisille sallittua. Vieläkään sotien johtamiseen tai taistelujen käymiseen kyvykkääksi ei naisia mielletä. Naissotasankaruuden poikkeuksellisuus käsiteltävässä kertomuksessa esitetään Jahven tahtomaksi poikkeukseksi, ihmeeksi, jonka ei olisi pitänyt olla mahdollinen.

Juutalaisen perinteen mukaan voitot toki olivat Jahven tuottamia voittoja tai tappioita. Tappiolla Jahve kuritti omaisuuskansaansa ja voitolla osoitti suopeuttaan sille. Herralla oli kuitenkin omat suosikkinsa, jotka saattoivat jakaa kunnian heidän kanssaan. Kanaanin maan lopullisessa valtauksessa naiset jakoivat Herran kunnian. Miehet jäivät osattomiksi.

Deborahin ja Jaaelin kertomus liittyy siihen aikaan, jolloin kertomaperinteen mukaan Joosuan johdolla heprealaiset olivat paenneet Egyptin orjuutta, vapaudenryöstöä, Kanaanin maahan saamatta sitä täysin valtaansa.  Heidän tarinassaan maahanmuuttajia orjuuttaan pyrkivät kanaanilaiset voitettiin yhdessä taistelussa, jossa edellä mainitut naispuoliset sankarit näyttelivät pääosaa.

Valloitus ei toteutunut vain yhden ratkaisutaistelun avulla, mutta kertomus ei kuvaakaan reaalihistoriaa. Tuon sotaisan sankariajan yhteiskuntaoloja eivät kenties valota Viisi Mooseksen kirjaa ja juutalaisten myöhempi laki, joten tuon lain edellyttämää naisten asema ei liene ollut sinä aikana, jolloin Luvattu maa otettiin heprealaisten haltuun. Kertomusta analysoimalla voimme selvittää sukupuolen ja sodan suhdetta tutkimalla sitä, mistä teksti näyttää yrittävän vaieta.    

Vanhaa testamenttia on syytä lukea tavalla, jossa ei nähdä kertomuksen henkilöhahmoja muinoin eläneinä henkilöinä, vaan heimo- ja -liittokunnan sisäisten ryhmien henkilöityminä. Heillä on myyttisten esivanhempien asema kertomuksessa – siis patriarkkojen tai matriarkkojen asema. Deborah ja Jaael siis saattavat henkilöidä tilannetta, jossa beduiinikulttuurissa eläneiden hebrealaiset aasipaimentolaisten piirissä naisten sallittiin osallistua julkiseen elämään nykyistäkin laajemmin. Juutalaisuuden sotaisan sankariajan jälkeen, johon Deborahin ja Jaaelin sotasankaruus liittyy, juutalaisessa uskonnossa noudatettiin ankaraa jakoa, jonka mukaan julkiset asiat uskonnon harjoitusta myöten kuuluivat miehien vastuulle. He ovat jumalasta kauempana kuin naiset, jotka toteuttavat vain perherituaalit ja keskittyvät yleensäkin perheasioihin.

Jako julkiseen miehille varattuun julkiseen elämään, naisille varattuun kotielämään on selvä sen mallin mukaan, jota juutalaisista vain ortodoksit noudattavat. Rukoushuoneissa naiset on erotettu uskontoa harjoittavista miehistä. Sama malli on myös muslimeilla. Seuravaksi tästä sukupuolisuuskäsityksestä on enemmän.

Ortodoksijuutalaisuuteen ajanlaskun alun jälkeen omaksuttu ajatus siitä, että juutalaisuus periytyy äidin puolelta, jolloin vain isän puolelta yhteisöön kuuluvien täytyy erikseen liittyä juutalaisseurakuntaan, viittaa äidinpuoleisen polveutumislinjan painottamiseen. Tätä käytäntöä harjoittavat vain ortodoksijuutalaiset eivätkä juutalaisuuden reformi- ja konservatiivisuunnat.        

Juutalainen, kristillinen ja islamilainen sukupuolikäsitys ja sota

Kristillisen ja Islamin maailman koulutuksessa ihmismieliin iskostettu sukupuolikäsitys on aristoteelinen. Siinä puhutaan vain kahdesta sukupuolesta, jotka nimetään miehiksi ja naisiksi. Näiden erona on se, että miehet voivat olla täydellisiä ihmisiä, kun taas naiset eivät voi olla milloinkaan ihmisinä täydellisiä.  Perinteisen avioliittokäsityksen puolustajat vaativat lakiin kirjattavaksi, että avioliitto on miehen ja naisen liitto, siis täydellisen ihmisen, miehen, ja epätäydellisen ihmisen, naisen, liitto, jossa lopullisen vallan tulee olla miehellä, joka kykenee tulemaan täydelliseksi ihmiseksi ja naisen hänen holhokkinsa. Aristoteelinen sieluteoria, jonka mukaan miehen sielun kolme osaa ovat siten harmonisesti yhteydessä, että mies kykenee saavuttamaan ihmissielun täydellisenä, on selitys sille, miksi miessukupuoli on täydellistä ihmisyyttä. Naissielulta puuttuu tämä harmonisuus, minkä vuoksi naiselle ei tulisi antaa käsiinsä esimerkiksi aseita.

Tätä oppia esimerkiksi perussuomalaiset kannattavat pintapuolisesti omaksuneita ja sen perusteita tuntematta.  Aristoteles antoi aikanaan perustelun orjuudelle opilla siitä, että orjuus on onnellisuuden avain niille, joille se luonnostaan sopii. Samoin hän antoi perustelun antifeministiselle opille, jonka mukaan nainen on onnellinen, tyydytetty ja saavuttanut ihmisyyden siinä määrin kuin se naisille on mahdollista ja vain miehen herruudessa. Naisten täytyy avioitua, sillä on yhteiskunnalle tuhoisaa jättää heitä aviottomiksi, siis vapauteen eli tilaan, jossa heillä ei ole holhoojaa, isää, jotakin sukulaista tai aviomiestä.

Antiikin ateenalainen sukupuolikäsitys ja sota       

Aristoteles opettaa Politiikka-teoksessaan, että Sparta hävisi peloponnesolaissodan sen vuoksi, että maa oli Spartan kaupunkivaltiossa suurimmaksi osaksi naisten omistamaa, ja siksikin, ettei naisia ollut saatu lakiin alistettua epätoivoisista yrityksistä huolimatta. Naisille jäi vapaus valtion piirissä, mikä Aristoteleen mukaan johti tuhoon tuon valtion, jossa miesten osallistuminen vakinaiseen armeijaan, ainoan laatuaan Antiikin Kreikassa, oli erottanut miehet siviilitehtävistä nuoruuden ja kypsyyden ajaksi. 

Ateenan kaupungin virallisessa perustamismytologiassa voitto amatsoneista ja kaupungin amatsonivaltauksesta oli kaupungin identiteetille tärkeä seikka. Kuvitteellisessa sodassa Vähän Aasian amatsoneja vastaan jouduttiin myös tilanteeseen, jossa amatsonit olivat vallanneet Ateenan. Naisten sulkeminen julkisesta elämästä oli hedelmä voitosta, jolla amatsonit onnistuttiin karkottamaan Attikan-niemimaalta. Amatsonien maan --  Vähässä Aasiassa -- valtaamisyritykset kuitenkin epäonnistuivat.

Kreikkalaisessa taiteessa, kuten Akropolin kukkulan Persialaissodan muistoksi veistetyt kohokuvissa, mustettiin symbolisesti jumalatar Athenen kaupungin perustajan Theseuksen voittoa amatsoneista, jotta voitiin muistuttaa siitä, että ateenalaisen identiteetin perustana on perhejärjestelmä, jossa naiset suljetaan täysin pois julkisesta elämästä. Tämä oli käytäntönä, jota vanhoillisimmissa muslimiyhteiskunnissa noudatetaan vieläkin.

Amatsoniyhteiskuntaa, jossa naiset huolehtivat kaikesta sodankäyntiä myöten tai jossa – mikäli yhteiskunnassa on miehiä – vain naisille on varattu julkinen elämä – siis Ateenan olojen peilikuva, ei pidetty mahdottomana, vaan vaarallisena ja tuhoisana sellaiselle järjestykselle, johon Ateenassa pyrittiin ja jonka puolesta kaupungin mieskansalaiset sotivat. Kilpailevassa Spartassa taas oli liiaksi amatsoniyhteiskunnan piirteitä, jotta isänmallinen ateenalainen mies (naisillahan ei ollut kansalaisen asemaa) saattoi sitä hyväksyä.  

Vanhan testamentin tai klassisen Ateenan myyttejä voidaan ja on tarkoitettukin luettavaksi sivilisaatiolle tärkeiden ajatusten tiivistelminä. Myytien toistuva esiintyminen on merkki myyttien elinvoimasta. Jussi Niinistön käsitykset osoittavat tällaisten myyttien voimaa asenteisiin.     

      

 

                                                                                                          

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän AleksiParkkinen kuva
Aleksi Parkkinen

Satoja vuosia vanhojen satukirjojen mukaan politiikan tekeminen on typerää oli se uskonto mikä tahansa.

Mitä naisiin ja armeijaan tulee, nykyinen tilanne on hyvä, missä naiset pääsevät vapaaehtoisina inttiin.
Miehistötasolla naisten läsnäolo luo ongelmia sillä miehissä esiintyy ns sankariviettiä, naisten eteen ollaan valmiita tekemään ylimääräisiä ja joskus turhia uhrauksia. Lisäksi naisen seksuaalista koskemattomuutta on hankala taata niin vihollisten kuin omienkin toimesta.

On toki poikkeustapauksia naisissa, joista voi kirjaimellisesti sanoa että yksi nainen vastaa 10 miestä. He ovat tervetulleita taistelemaan koska vain, mutta seksistisesti totean, ettei suurin osa naisista pysty suoriutumaan fyysisellä tasolla yhtä hyvin kuin miehet.
Mutta sellaista se biologia on, joukko on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki, eikä sitä lenkkiä pidä heikentää ideologisista syistä.

Käyttäjän timoandersson kuva
Timo Andersson

Naisten läsnäolon aiheuttama miesten uhrautumishalu voi olla turvaa tai vaihtelevasti haitallista tai hyödyllistä sodankäynnille. Armeijojenhan pitää olla olemassa sotatoimia varten. Lisäksi oikeuslaitosta ja -kulttuuria pitäisi kehittää, jotta kyseinen ongelma lakkaisi.

Oikeastaan olen pyrkinyt analysoimaan Niinistön yhden lausunnon kautta perussuomalaisen politiikan piiloon jääviä piirteitä:

http://timoandersson.puheenvuoro.uusisuomi.fi/2156...

Toimituksen poiminnat