timoandersson Yksilön vapauden puolesta

Mikä Kalevalassa herättää poliittista kiusaantuneisuutta?

Yle areenassa näytettävä tunnelmaltaan kiitelty Jadesoturi on sekä kiinalainen wuxia- että aito Kalevala-elokuva, jollaisista se on tähän mennessä onnistunein – mitä mieltä siitä ollaankin elokuvana. Merkittävää on myöskin se, että kalevalaista kansanrunoutta on pyritty "tuotteistamaan".

Wuxia-elokuvan keinoin siis esitetään Sampo-eepos kahtena rinnakkaistarinana, jotka tapahtuvat eri aikoina. Toisen tapahtumapaikka on menneisyyden Kiinassa, toinen nykyajan Suomessa.  Elokuvassa näyttää pyrityn esittämään Sampo-eepoksen ydintarina. Katsoja voi tulkita Sampo-tarinan kuuluvan myyttiseen aikaan ja voivan tapahtua vain toimeenpantuna rituaalina, jolloin se eletään ja on voitu elää uudestaan eri aikakausina.

Nykysuomalaisista herkästi herää epäilys, ymmärtävätkö he enää, mikä Kalevala on. Nationalisteille on ollut tyypillistä tulkita Kalevalaa historiallisena dokumenttina muinaisesta Suomesta, kun Suomen kaukaisempaa menneisyyttä koskevat historialliset dokumentit ovat harvassa tai epäluotettavia. Myöskään ei haluta tiedettävän, että julkaistujen Kalevalojen sisältö on Lönnrotin valikoima eri toisintoina kansanrunoissa esiintyvistä pienoiseepoksista ja että tuo sisältö toteuttaa lähinnä Lönnrotin omia näkemyksiä. Hän on myös yhdistellyt pienoiseepokset mielivaltaisesti.

Kalevalaisten kansanrunojen arkaaiset piirteet ovat niiden hedelmällisintä antia

Arkaainen kansanrunosto sisältää elementtejä, joista voidaan halutessa rekonstruoida suomalaista ja suomalais-ugrilaista muinaisuskontoa, jota tunnetaan myös Venäjän alkuperäiskansojen nykypäiväänkin asti säilyneinä omina sovelluksinaan. Juuri noita arkaistisia piirteitä elokuvan käsikirjoittaja on poiminut elokuaan Jadesoturi. Niin tavatonta kuin tämä on suomalaisen kulttuurin piirissä, se tavallista eeimerkiksi Irlannin kuluisassa kansanperinteessä, joka on pajon esillä populaarikulttuurissa.

Suomalaisen poliittisen korrektiuden sääntöjä kiitettävästi rikkoen Seppo Ilmarinen, vaikkakin skandinaavisesti ja germaanisesti seppanä esitettynä, on myös Taivaantakojan eli taivaassa asuvan luojajumalan hanmossa, kuten Volgan-seudun suomensukuisten kansojen, permiläisiin kuuluvien udmurdien, volgan suomensukuisten  marien ja mordvalaisten, ja altailaisten, kuten proto- ja varsinaisturkinsukuisten ja mongolien jms. euraasialaisten samanistien jumaluustarustossa.

Arkaaiset jumaluustarut ovat myttejä siinä merkityksessä, että ne on mahdollista, jos halutaan, palauttaa myös ei-myyttiseen aikaan, siis johonkin historiaaliseen hetkeen rituaalisoinnin avulla, joka käyttää kulloinkin käytössä olevan taiteenlajin keinoja.  Taivaantaonta-myytissä, jota tässä Sanpo-elokuvassa pidetään Sampo-tarinan ytimenä, Väinämöinen on korkeintaan sivuhenkilö, joten hänen puuttumisensa kuuluu asiaan. 

Muinaisliettualaisessa jumalmaailmassa oli Perkunas – suomalaisten arvostama Perkele—ukkosen ja salamoiden jumala, jonka liettualaiset esittelivät kiivaana, parrakkaana keski-ikää tavoittelevana miehenä, jonka piiretissä on kiivas ilme. Hän asuu korkealla vuorella ja pitää niin ihmiset kuin muutkin jumalat järjestyksessä. Hän ajoi vaunuillaan kivisen taivaankannen yli niin että vaunujen pyöristä lensivät kipinät. Häntä sanottiin Dundulikseksi eli jylistäjäksi ja hänen avulla selitettiin ukkonen ja salamat. Hänen vaunujaan vetivät pukit, aivan kuin germaanis-skandinaavisen Thor-jumalankin vaunujakin.

Taivaanjumalan antamana tehtävänä Perkunasille oli velnien eli pirujen tuhoaminen tai ajaminen maan rakoihin. Velnit olivat soilla ja maan alla eläviä maahisia, alisen maailman asukkaita. Taivaanjumala Dangaus Dievas (suomen taivas-sanan alkulähtökohta) oli ylin jumala arvoasemaltaan, sillä hän oli deus otiosus eli joutilas jumala, jonka aktiivisuus rajoittui maailman luomiseen. muutoin hän oli vetäytynyt syrjään passiiviseksi eikä ollut edes ihmisten palvoma, paitsi ääritilanteissa. Yhdessä vastustajansa Velniaksen kanssa Taivaanjumala oli luonut maailman – sukeltajamyytin mukaisesti. Taivaanjumala käskee Velniaksen sukeltaa, mutta tämä pettää ja yrittää tappaa hänet, jolloin epäonnistunut tappoyritys tuottaa veteen esille sojottavat maat. Tämä sukeltajamyytti esiintyy myös Kalevaloissa (ensimmäisessä eli Vanhassa Kalevalassa) Väinämöinen on luojana, mutta (toisessa eli Uudessa Kalevalassa) hänestä on tehty kulttuuriheeros, kun taas Ilmattaresta –

Lönnrotin intialaisen mytologian mukaisesti feminiininen, epäperäinen kansanrunoihin nähden – tulee luojajumaluus. Lönnrot siis sekoittaa toisiinsa maailman munasta syntymisen-myytin ja em. sukeltajamyytin.  Skandinaavisessa Edda-versiossa sukeltajamyytin Taivaanjumalana on Odin, Väinämöistä muistuttava shamaanijumala, ja vastustajana taas Loki, joka vastantahtoisesti ja petollisesti toimien pyrkii tekemään Odinin toimet tyhjiksi. Intialaisen mytologian ja balttilaisen mytologian välillä on varhaisindoeurooppalainen yhteys, tosin tarina on myös indogermaanisena tunnettu. Taivaantakoja Ilmarinen on uralilainen Taivaanjumala, joka esiintyy seppänä, mutta jonka aikaisempaankin tehtävään taivaantakojana viitataan Kalevalassa.  

 Lönnrotin Uudessa Kalevalassa voidaan löytää aineksia eri mytologisista lähteistä, ja ainakin Ilmatar-hahmon osalta Lönnrot on muokannut maailmansyntykertomusta oman näkemyksensä mukaisesti -- ilmeisesti tahtoen tehdä Väinämöisestä ihmisen sen sijasta, että Väinämöinen olisi haltija tai jumala.      

Miksi Suomessa ei haluta harjoittaa Kalevalan-kulttuurivientiä – siksikö että oikein halutaan, etteivät muut kiinnostu siitä?

Kalevala on ollut Suomen historian mittaan sovitettu erilaisiin poliittisiin käyttötarkoituksiin, muokattuna viikinkiaikaiseksi soturiepiikaksi (riisuttuna arkaismeista), milloin palvellut imperialistissävyitteistä oikeistonationalismia, milloin taas on ollut kommunistien käytössä. Kalevala on haluttu pitää korkeakulttuurina, ja kaukana kaikesta polulaarikulttuurista, myös folkloresta.  Nämä pyrkimykset selvästi ovat haitanneet kalevalaisuuden populaarikulttuuristen piirteiden hyödyntämistä.  Tolkienin muistaakseni viime vuonna julkaistu varhaisteos, proosamukaelma Kullervo-eepoksesta, on esimerkki Kullervo-eeppokseen sisältyvistä käyttömahdollisuuksista, joita Suomessa ei ole osattu hyödyntää. 

Kun suomalaisille rakennettiin identiteettiä 1800-luvun mittaan kansana Venäjän kansojen joukossa ja myöhemmin 1900-luvulla itsenäisen valtiokansakunnan identiteettiä, Kaleva oli identiteetin pohjana, mutta myös häpeän lähteenä. Erityisesti itäeurooppalaisen kansallisromantiikan tavoin suomalaisten identiteettiä rakennettiin sekä kielen että kansanrunouden (ja yleisemmin -perinteen) varaan. Samaan aikaan, kun geeniperintöä ja kulttuuria on tullut sekä lännestä että idästä, suomen kieli olikin, kuten 1700-luvun lopulta alkaen todettiin – pelkästään idästä.

Tuo itälähtöiseen kieleen liittynyt kansanrunous oli kirjoitetuttujen historiallisten dokumenttien puuttuessa ainoaa lähdeaineistoa, josta voitiin tehdä päätelmiä maanne ja sen väestön historiasta, joten tähän aineistoon oli pakko turvautua. Kansanperinteen ja eritoten -runouden pohjalta pyrittiinkin rekonstruoimaan Suomelle historia. Suomalainen kansanrunous oli myös arkaaista, kun se selvästikin sisälsi vertailevan uskontotieteen näkökannalta arvokasta aineistoa, joka oli kiusallista luterilaisen kristinuskon sisäistäneille kansanrunouden kerääjille ja kokoajille.  Sekä arkaaisuus ja itäisyys saattoi olla liikaa heille. Hehän etsivät kreikkalaisen ja roomalaisen antiikin ja myöhäiskeskiaikaisten eeposten tapaista sankariepiikkaa suomalaisten soturisukupolvien rakentamiseen.

Uralilainen kieliyhteydellä Euraasian kansojen välillä saattaa olla vaikutuksia, jotka eivät ole poliittisesti korrektia eivätkä ole ehkä Vladimir Putinillekaan mieleen

Nykykäsityksen mukaan suomen kieli eriytyi muinaislänsisuomeksi hyvin pienen väestön osan kielenä 500-luvulla – siis vasta nykyisen ajanlaskun jälkeen. Suomessa itämerensuomalaisten pieni lounaisen Suomen siirtokunnan kieli levisi keskiajan mittaan syrjäyttäen varhemmat maamme alkuasuttajien kielet, joista nuorin oli varhainen saame. Tästä kielestä juontaa nykyiset saamen kielet. Toinen suomen pohjana oleva kieli on Laatokan eteläpuolella itämerensuomesta eriytynyt muinaiskarjala.  Näyttää, että kielihistorioitsijat kykenevät selvittämään paikallisnimistön sanat, jotka eivät kuulu itämerensuomalaisiin tai edes uralilaisiin kieliin. Kampa-, nuora- ja tekstiilikeraamikkojen kielistä voidaan siis sanoa, etteivät ne olleet uralilaisia.

Näyttää ilmeiseltä, että Baltian rannikolle ja Suomen niemelle on Volgan mutkasta Kamajoelta Uralin länsipuolelta suomalais-ugrilaisten/uralilaisten kielten vyöhyke, jonka piirissä aiempi kieli on vaihdettu uralilaiseen kieleen. Baltian sisäosista on puolestaan ulottunut balttilaisten kielten vyöhyke Uralille asti. Nykyisiä liettuaa ja latviaa lukuun ottamatta balttilaiset kielet ovat tulleet vaihdetuiksi niistä eriytyneestä slaavilaisesta kantakielestä eriytyneisiin itäslaavilaisiin kieliin, valkovenäjään, ukrainaan ja venäjään tai länsislaavilaisiin kieliin, kuten puolaan.

Edellä mainittu Kamajoen seutu ja Volgan mutka ovat uralilaisten kielten alkukoti, josta näihin kuuluvat samojedikielet ovat ulottuneet itään päin Siperiassa aina Jenisei-joelle asti. Uralilainen kieliyhteys on siis kattanut laajan alueen Fennoskandian itäosista Jeniseijoelle ja Kiinankin rajoille asti, mikä on merkinnyt myös jonkinlaista kulttuurivaikutteiden väylää Suomen ja Kiinan välillä. Tätä väylää myöten on voinut olla yhteyksiä Aasian pohjoisosien muinaisuskojen välillä, jotka nyt ainakin olivat samanistisia. Tämä samanismi näkyy selvästi kalevalaisissa kansanrunostoissa – vaikkakaan Suomessa on pyritty hämärtämään tätä seikkaa aivan kaikin tavoin. Asiaan on huomiota kiinnittänyt uskontotieteen professori Juha Pentikäinen.  

Maantieteellishistoriallinen eli suomalainen kansatieteellinen menetelmä, vaikkakin sillä on kieltämättä omat suuretkin ansionsa, on jättänyt varjoon suomalaisen kansanrunouden samanistiset arkaaiset kulttuurikerrostumat. Suomalaista sivistyneistöä on harmittanut se, että suomalaisissa kansanrunoista voidaan havaita samanismia selvemmin kuin vähemmän arkaaista mytologiaa sisältävistä germaanisesta tai slaavien mytologioista.  Suomalais-virolais-kiinalaisessa Jadesoturielokuva on selvästi ensimmäinen Kalevala-elokuva, jossa viitataan kalevalaisen kansanrunouden arkaaiseen samanismiin. Tämä ei ole poliittisesti korrektia.                  

Kalevalaisen kansanrunouden erityislaatu – jota ei haluta ymmärtää nykyisessä kulttuuri-ilmapiirissä

Mitä ns. kalevalainen kansanrunous on ja miten elokuva liittyy siihen? Asiaan perehtymättömälle voidaan sanoa, että se on trokeiseen nelijalkaiseen runomittaan lausuttua runoa, jota elokuvassa myös kuullaan. Se on tyypillistä itämerensuomalaiselle kansanrunoudelle ja tietääkseni myös latvialaiselle runoudelle, jonka säestämiseksi on käytetty harppumaista soitinta, jota suomessa sanotaan kanteleeksi, viroksi käytetään nimeä kannel.  Elokuvan juoni on lainattu suomalaisesta kansanrunoudesta ja tämän vientiä.

Mikä sitten on Kalevala? Monikaan tuskin tietää, että Elias Lönnrotin eeppisistä kansanrunoista kokoamia Kalevaloja on kaksi Vanha ja Uusi Kalevala (kolmanneksi kouluille laadittu versio). Hän toteutti maamme sivistyneistön ainakin 1700-luvulta alkaen haaveileman kansallisen hankkeen luoda Suomelle ja suomalaisille kansaneepos, joka saatiin yhdistelemällä toisiinsa Sampo-eepos, Kullervo-eepos ja Lemminkäis-eepos, johon on yhdistelty useita henkilöhahmoja ja tarinoita. Epiikan voidaan ajatella koostuvan toisaalta sisällöstä eli tarinasta ja muodosta eli kerronnasta, joka noudattaa runouden, proosan, elokuvan jne. keinoja, joilla (sama) tarina esitetään. Aleksis Kiven Kullervo-näytelmä on Kullervo-eepoksen tarinan esittämistä modernin näytelmätaiteen keinoin.

Kalevalan päähenkilöitä ovat Väinämöinen, skandinaavien ylijumalaa Odinia muistuttava sankari, jonka soittimena on kantele, mutta myös Seppo Ilmarinen, jonka hahmon takaa voidaan löytää seppähahmoisena Venäjän suomalais-ugrilaisten udmurdien taivaanjumalan inmar (Ilmarinen) tai altailaisten kansojen taivaanjumala tengrin. Sampo-eepoksen tarina kiertyy Sampo-nimisen esineen ympärille.

Väinämöinenkin on Lönnrotin maskuliinisena esittämä Veden emonen (esimerkiksi Risto Pulkkisen teos Suomalaisesta kansanuskosta)  eli feminiininen keskisen maailman vedenhaltija, jolla uudessa Kalevalassa pelkästään Ilmattaren, Lönnrotin ilmeisesti keksimän luojahahmon, kulttuuriheeroksen eli avustajan tehtävä monia maailmansyntymyyttejä yhdistävässä tarinassa, kuten balteilla ja germaaneilla esiintyvä sukeltajamyytti ja maailnan myyttinen syntyminen munasta. Suuren tammenkin myytti on muunnos maailmanpuumyytistä.  

Kansanrunojen monikerroksisuuden vuoksi sampo merkitsee samaan aikaan sekä onnen ja vaurauden lähdettä (muistuttaen skandinaavien mytologian kahden jättiläisnaisen pyörittämää myllyä) että arkisten ja arokansojen tilapäisasumusta pystyssä pitämää pylvästä – mytologisesti maailmanpylvästä. Selvästikin eri kulttuurikerrostumissa se merkitsee hieman eri asiaa.  Keskustelu tästä on ollut laajaa – eikä liene tässä tarpeen käsitellä sitä enempää.

Kalevalainen kansanrunous sisältää useita maailmansyntymyyttejä, joista tärkeimpiä on myytti taivaankannen taonnasta ja takojasta eli Ilmarisesta, joka voidaan samastaa Venäjän muinaisuskonsa säilyttäneen alkuperäiskansan udmurdien taivaanjumalaan. Kalevalaisten kansanrunouden sankarit ovat shamaaneja, joiden vapaasielu voi eläimenhahmossa kulkea ylisen, keskisen ja alisen maailman (tuonelan/manalan) välillä. Ylinen maailman on Päivölä. Sampo-eepoksessakin tärkeä jatkuva matkailu Pohjolaan on matkailua myyttiseen Pohjaan (aliseen maailmaan) eli paikkaan, jolla on runsaasti skandinaavien Kuoleman valtakunnan eli Helin (Helvetin) piirteitä (paikkaa hallitsee Kuoleman jumalatar Heli). Samaan tapaan kun Väinämöisen Tuonelan-matkat, myös matkailu Pohjolaa on käymistä Tuonelassa. Shamaani, kansanrunouden sankari, tekee matkan eläimenhahmoisena, tavallisesti käärmeenhahmoisena.

Keskeistä Pohjola-mielikuville on, ettei tuossa paikassa miehillä ole juurikaan mitään asemaa – paikkaa hallitsevat naiset. Kalevalassa mainittu Pohjolan isäntä, jonka pään Lemminkäinen miekallaan katkaisee, on Päivölän pidot- kansanrunosta. Lönnrot on yhdistellyt runostoja ja siirtänyt hänet Pohjolan kontekstiin.  Miehet ovat vierailijoita, jotka käyvät kosimassa Pohjolan (emännän) kauniita tyttäriä – joita he eivät saa. Miehet asetetaan mahdottomien tehtävien eteen. Mielikuvissa Pohjola on Vainajien maa ja Naistenmaa. Pohjola siis paljastuu myyttiseksi käänteismaailmaksi.  

Mitä wuxia-elokuvalla tarkoitetaan ja miksi se sopii myös Kalevalan esittämiseen?

Voidaankin sanoa, että suomalaisten, virolaisten ja kiinalaisten tekemä ja tuottama elokuva on wuxia-elokuvan keinoin kerrottu itämerensuomalaisten Sampo-eepos. Kuten edellä kerran jo sanottiin, tämä on yksi niistä Suomen kansaneepoksista, jotka Lönnrotin Kalevalat sisältävät. Pekingistä syntyisin oleva, mutta kommunisteja Taiwanille paennut elokuvaohjaaja King Hu, joka vaikutti myös Hong Kongissa (palkittiin 1960-luvulla myös Euroopassa), on elokuvan historiassa – jopa maailmanlaajuisesti tärkeä ohjaaja, joka vaikutti suuresti kyseiseen elokuvan lajityyppiin. Japanilaisen Kurosawan veroinen kiinalaisohjaaja kehitti kiinalaista epookkielokuvaa, joka on soturi- ja taisteluelokuvan alatyyppi. Nykyisten toimintaelokuvien soturisankarittaret ovat enemmän tai vähemmän lainattuja hänen luomastaan naissoturista, joka esiintyy tasavertaisena hänen elokuviensa sankariryhmissä.

King Hu sisällytti elokuvaansa lentokykyisiä buddhalaismunkkeja ja mytologiaa. Wuxia-elokuvan kielen käyttö kalevalaisen kansanrunouden esittämiseen on mitä sopivinta. Jadesoturi on ymmärretty teknisesti onnistuneeksi, mutta elokuvan tarina on jäänyt käsittämättä, koska elokuva ei ole tyypillinen suomalainen ja koska Kalevala-aiheen käsittelyyn ei ole oltu tyytyväisiä.                 

Elokuvan ristiriitaiset arviot – mitä ne ilmaisevat?

Elokuvakriitikkojen ristiriitaisissa arvioissa elokuvaa pidetään suomalaiseksi merkittävänä, samaan aikaan kuin teknisesti hienona, elokuvana heikkona – suorastaan pettymyksenä –, jonka hyvät uudet tekijät ovat tehneet ja joka valaa tulevaisuuden uskoa suomalaiseen elokuvaa.  Kriitikot näyttävät olleen melko lailla kyvyttömiä arvioimaan Jadesoturi-elokuvaa Kalevala-elokuvana tai tuo elokuva ei ole sopinut suomalaisten poliittisiin asenteisiin.

Suomessa kiinnostus Kalevalan aihepiiriin liittyy kriisiaikoihin, jolloin kansanrunojen tulkinnassa suosiossa on niiden näkeminen historiallisina. Sen sijaan mytologisoivaa tulkintatapaa on vierastettu tai suorastaan vastustettu, koska se ei ole poliittisesti tarkoituksenmukainen. Tätä on harjoitettu kriisittöminä aikoina, jolloin Kalevalaa ovat harrastaneet vain estetisoivat vähemmistöt. Kun Kalevalasta halutaan myyntituote, samalla halutaan viedä kansallista ideologiaa, johon ulkomaiset yleisöt eivät ole välttämättä mieltyneitä.

Venäjän poliittisen johdon myötäilijät Suomessa ovat pelänneet sitä, että kansankulttuuriset yhteydet Venäjän Euroopan puoleisten pohjoisosiin ja Moskovan itäpuolella olevaan Volgan mutkan alueeseen saattavat ärsyttää Venäjää. Vasta 1500-luvun keskivaiheilta alkaen Venäjä on pystynyt hallitsemaan uralaisten kielten alkukotia. Koko Venäjänmaan tsaarin asemaan pyrkivä Iivana IV Julma kukisti Kazanin Kaanikunnan, joka hallitsi mongolivallan kuihtumisen jälkeen mainittua aluetta. 900-luvulla alue oli kuulunut Volgan Bulgariaan, bolgaarien hallitsemaan alueeseen. Alueen uralilaisia kieliä puhuneet kansat kuuluivat bolgaarien valtakuntaan, joka oli syntynyt sen jälkeisessä tilanteessa, missä hunnit 300-luvun lopulla olivat vyöryneet Eurooppaan Uralin takaa.

Alueen prototurkkilaista kieltä puhuva tšuvasseja vähemmistökansalla, jolla on kiinteät yhteydet marien suomensukuiseen volgalaiseen kielisukukansaan, on yhteys hunneihin (vaikkakaan tätä ei voida todistaa). Hunneina tai näiden liittolaisina Venäjää asuttamaan tulivat (goottivallan Krimiltä ja Skyyttejä olleiden alaanien vallan etelämpää kukistaneet) prototurkkilaisia kieliä puhuneet kansat Itä-Eurooppaan. Näihin kuuluivat myös kasaarit, joiden yläluokka tai jopa enemmistö omaksui juutalaisuuden. Yleisturkkilaista kieltä puhuvat kansat, joihin kuuluvat tataarit, saapuivat mongolivalloittajien mukana tai edustaen näitä 1200-luvulla. Suomen tataarivähemmistö on noita tataareja ja nimenomaan Volgan tataareja, jotka hallitsivat Kazanin kaanikuntaa.

1200-luvun lopulla uralilaisten kielten alkukoti oli kuulunut yhtenäiseen Kiinankin käsittävään mongolivaltakuntaan, sittemmin Kazanin kaanikuntaan. 1600-luvulla alueen suomensukuiset marit ja muut alueen kansat kapinoivat Moskovaa vastaan. Sanotaan, että puolet mareista menehtyivät noissa sodissa. Vielä kasakka-atamaanien Stenka Razinin ja Katariina II:n ajan vastaavan kapinapäällikön Bugatsovin kapinoihin turkinsukuiset ja alueen uralilaiset kansat osallistuivat taistellen Moskovan tsaareja vastaan.  Putinin nykyhallinnon tavoitteiden mukaista on pyrkiä siihen, että alueen alkuperäiskansoja löydettäisiin vain museoista – siis siihen, että venäläistyminen alueella etenisi. Venäjän alkuperäiskansojen ja Suomen kansan kielellisten ja kulttuuristen suhteiden harrastamisen liiallisen innokkuutemme Putinin hallinto saattaisi tulkita siten, ettei Suomessa tahdota hyväksyä Putinin alkuperäiskansoja sortavaa kansallisuuspolitiikkaa.

        

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (20 kommenttia)

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Oletko varma, ettet korostanut liikaa Lönnrotin roolia Kalevalan sanoman ja sen "poliittisen" merkityksen ohjaajana?

Kalevalahan on joka tapauksessa Vienan karjalaisten perinnelaulajien riimittelyä, johon Lönnrot ei ole tehnyt kuin kosmeettisia muutoksia saadakseen vienalaisen sananparren joissain kohdin suomalaisille ymmärrettävämmäksi. Toki hänen on täytynyt valita runojen sekvenssi julkaistavaa kirjaa varten, koska hän on kerännyt runot lukuisien eri laulajien pohjalta ja yhdistellyt niitä sitten. Muuhan ei olisi ollut mahdollistakaan.

Saattaa olla, että osakimmoke hänen uurastukselleen on ollut "poliittinen" tavoite, jonka hänelle ovat antaneet muut tahot, mutta hänen mahdollisuutensa muokata tekstiä tai sen esitysmuotoa sellaisten tavoitteiden mukaisesti on ollut varsin rajallinen.

Kyllä Kalevala on aitoa wanhaa itämerensuomalaista mytologiaa, joka on Lönnrotin esittämänä erinomaisen taiten tallennettu. En lähtisi sitä kyseenalaistamaan.

Käyttäjän timoandersson kuva
Timo Andersson

Tavallisesti korostetaan Lönnrotia ainoastaan Kalevalan kerääjänä. Hän oli kerännyt itse keräämiään ja toisten keräämiä aitoja kansanrunoja ja hänen aineistonsa on tiedossamme. Hänen kokoamansa Kalevalat – Vanha ja Uusi Kalevala (joista jälkimmäistä pidetään kansalliseepoksena) ovat lopputuloksina sellaisia kuin ovat, koska Lönnrot on valinnut eri runonlaulajien runotoisinnoista aivan määrätyt.

Halusin painottaa sitä, että Lönnrotin panos on ollut aktiivinen ja luova ja että Kalevalojen lopputulos on siksi tietynlainen. Jonkin toisen henkilön valinnat olisivat olleet toiset ja lopputulos toisenlainen kuin se nyt on. Osa runosta on jätetty pois. Nyt tunnetaan ne kansanrunot ja toisinnot, jotka Lönnrot valitsi, vaikkakin on muitakin. Käsitystäni ei pidä käsittää mitenkään Lönnrotin kritiikiksi.

Kalavalaan ja erityisesti Uuteen Kalavalaan heijastuu Lönnrotin oma käsitys muinaissuomalaisista alkumonoteisteinä. Niin Lönnrot kuin myös runonlaulajat olivat kristittyjä, luterilaisia kuin Lönnrot tai vanhauskoisia ortodokseja kuten Vienan runonlaulajat, jotka jättivät sivuun runoihin sisältyvän muinaisuskon piirteet. Itse toivoisin kuitenkin, että kalevalaisten runojen "pakanalliseen" muinaisuskoon liittyvät piirteet Klaevalan kähtökohtana olevissa aidoista runoista tulivat paremmin tietoon. Kysymyksessä olisivat tietenkin eri toisinnot samoista runoista tai sivuun jätetyt runot (karhurunoja on valittu niukasti Kalevalaan jne,)

Lönnrot esittää kokoamissaan Kalevaloissa lineaariseen aikakäsitykseen perustuvan tulkinnan runojen sisällöstä, joka ei välttämättä vastaa runojen sisältämää myyttistä aikakäsitystä. Esimerkiksi Juha Pentikäinen tai Risto Pulkkinen katsovat Lönnrotin luoneen hahmoja, kuten Louhin (joka esiintyy kyllä loitsuissa) tai Ilmattaren Uuden Kalevalan maailmansyntytarinaan, jolla ei ole vastinetta kansanrunoissa. Lönnrot on yhdistellyt kansanrunoissa esiintyneitä pienoiseepoksia, joista eri runonlaulajilla on ollut eri toisinnot Vienassa tai Ruotsin metsäsuomalaisten piirissä.

Todennäköisesti ei ole ollut koskaan yhtenäistä Kalevala-runoelmaa, jollaisen olemassaoloa Lönnrot (tai muut Suomelle eeposta halunneet) toivoivat. Niinpä Lönnrot joutui yhdistämään samaan kokonaisuuteen valitsemansa toisinnon Sampo-eepoksesta, Kullervo-eepoksesta ja Lemminkäis-eepokseen runostoja, joiden päähenkilönä esiintyy Lemminkäinen, Kaukamoinen tai Ahti Saarelainen. Eri runostojen yhdistely on vaatinut jopa sitä, että Lönnrot on kirjoittanut itse säkeitä, joilla runostot on saatu yhdistymään.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

"Todennäköisesti ei ole ollut koskaan yhtenäistä Kalevala-runoelmaa"

Sanoisin mieluummin, että TIETENKÄÄN sellaista ei ole ollut olemassa.

Kalevalaispoljentoista runonlaulantaa on harjoitettu eri alueilla Lapin mailta aina Aunukseen asti ja vaikka poljento on ollut kalevalaisen kulttuuriperinteen mukaista kaikkialla, niin kertomuksissa on varmasti ollut eroavaisuuksia ja erilaisiakin episodeja.

Lönnrot on niitä kerännyt ja mahdollisesti jopa ominpäinkin yhdistellyt aikaansaadakseen "täydellisemmän" epoksen kannesta kanteen jonkinlaisena loogisesti jatkuvana esityksenä. Mutta en usko hänellä olleen muita tarkoitusperiä kuin tuon kulttuuriperinnön tallentaminen.

Tietysti voin olla väärässäkin.

Käyttäjän timoandersson kuva
Timo Andersson

Lönnrotin tavoitteena oli säilyttää kulttuuriperintö, mutta myös tehdä se oman ajan lukijakunnalle tunnetuksi ja esittää se myös kohdeyleisölle mieleisessä muodossa (mistä nyt seurasi ratkaisuja siihen nähden, mikä otettiin mukaan ja mikä taas ei). Nostamalla esiin tämä kulttuuriperintö nostettiin Suomea kulttuurikansakuntien joukkoon, mikä ei ole mitenkään väheksyttävää. Se, että siveellisesti yleisöä närkästyttäviä aineksia jätettiin pois tai ettei halutta muinaissuomalaisten näyttävän liian pakanoina, olivat aikakaudesta nousevia odotuksia siitä, millaisena tuli pyrkiä esittämään sinänsä aidot kansanrunot.

Kansanrunouskeräelmät tunnetaan (toisin kuin joidenkin muiden kansallisromanttisten analogisten kansanperinnejulkaisujen osalta, kuten Ossianin laulut) ja se, että aitojen kerättyjä runoja käytettiin, voidaan varmista tutustumalla niihin niiden toisintoineen Suomen kansan vanhoista runoista.

Aate-ja oppihistoriallisesti tarkasteltaessa – Juha Pentikäisen Kalevalan maailma-teos tulee ainakin mieleen – on aiheellista nähdä Lönnrot aikansa oppineena ja sivistyneistön edustajana ja tätä kautta sitoutuneena (kuten me kaikki) enemmän tai vähemmän aikansa (potentiaalisen lukijakuntansa) asenteisiin ja arvoihin. Lönnrot on itsessään aivan oivallinen tutkimuskohde, jota tutkimalla voidaan selvitellä koko hänen sivistyneistösukupolvensa tavoitteita toteutuneiden Kalevala-teosten pohjalta ja ajattelua Suomesta kansakuntana ja Suomen paikasta maailmankulttuurissa.

Vaikka viittasinkin yhdessä kappaleessa kommunistisiin tai muiden reaalipoliitisiin pyrkimyksiin käyttää Kalevalaa, Lönnrotin osalta mielessäni olivat lähinnä sivistys- ja kulttuuripoliittiset hyvät tavoitteet, joista Lönnrotia tuskin voi moittia. Tuynnetuksi pitäisi voida tehdä myös Suomen mittava kerätty kansanperinne kokonaisuudessaan. Sen käyttö suomalaisessa kulttuurissa olisi suotavaa, jotta kulttuuria voidaan laajentaa siten ettei se ole niin kapean naturalistista/realismihakuista kuin perinteisesti 1800-luvun asenteita myötäillen se on ollut.

Tavotteina olivat Lönnrotilla (joka oli sekä kansanrunouden oman ajan rajoitusten alainen tutkija ja myös oman mytologian kehittelijä) Porthanin jälkeinen terve skeptisimi goottilaiseen historiaan (menneisyyden johtelu Nooan pojanpojista jne.) ja pyrkimys sekä rekonstruoida esihistoriallisen ajan historiaa että nostaa Suomi sivistysmaaksi, jotka ovat aivan hyväksyttäviä tavoitteita sellaisenaan. Lönnrot tarkastelee tietenkin eri näkökulmasta meille säilynyttä runoperinnettä kuin me. Kalevalan harrastaminen ei ole nykyisin vain Lönnrotin Kalevalojen harrastusta, vaan toivottavasti myös hänen käytössä olleen runoaineiston käyttöä kulttuurin saralla. On hyvä asia, että runoaineisto on tunnettua.

Vähemmälle huomiolle oli 1800-luvulle jäänyt 1600-luvun alussa kirkon väheksymä pakanuus. Kansanrunojen tiedettiin tarjoavan aarreajan pakanuuden uudelleenherättämiselle. Virossa, Islannissa, Tanskassa ja jopa Ruotsissa uuspakanuusliikkeet ovat nykyisin kehittyneempiä kuin Suomessa. Suomenuskonto (etääntyminen kristinuskosta) voisi luoda elävämmän siteen perintöömme, joka suorastaan loistaa omaa juurettomuuttaan.
Porthanin ystävä Christfried Ganander oli aloittanut suomalaisen mytologian tallentamisen teoksissaan Mythologia Fennica mytologisena sanakirjana, joka oli tarkoitettu liitteeksi suomalais-ruotsalais-latinalaiseen sanakirjaan Nytt Finskt Lexicon.

Kalevalainen maailma oli tunnettu jo 1600-luvun lopulta ja eritoten 1700-luvulta. Kalevalan tapaista eeppisten runouden kokoelmaa ei julkaistu, koska eeppisiä runoja oli tuolloin vähemmin kerätty kuin Kalevalan ilmestymisvuosisadalla. Oman aikansa asenteita myötäilevänä kansanrunokokoelmana Kalevalasta jätettiin pois ainesta, joka voisi olla nykyaikana Suomi-kuvan kannalta arvokkaampaa kuin se. mikä 1800-luvulle ajan asenteita myötäilevänä julkaistiin. Mytologian ja suomalaisen muinaisuskon arvostaminen ei ollut riittävän korkealla nykynäkökulmasta 1800-luvulla Suomessa.

Kalevalainen perinne saattaa olla museoitumassa, jos uskotellaan sen rajoittuvan vain Lönnrotin 1800-luvulla koostamaan aineistoon. Hänelläkin oli tavoitteena aikanaan luoda kansanrunoudesta pohja suomenkieliselle kaunokirjallisuudelle ja tämän omaperäisyydelle.

Suomi oli 1800-luvulla nuori kansakunta, jossa arvostettiin kalevalaista perinnettä enemmänkin historian rekonstruktion kuin kaunokirjallisen mytologian sovellusten lähteenä. Läntiset sivistysmaat olivat säilyttäneet antiikin ja varhaiskeskiajan mytologiat käytettäväksi runouden lähteinä ja ilmaisuvälineinä. Suomessa karelianismi tarkoitti samaa.

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen Vastaus kommenttiin #13

On hyvä ottaa kuitenkin huomioon että nykykielellä Kalevalan sankarit ovat itkupillejä, mammanpoikia ja pelkureita. Sensijaan Pohjola ja Louhi ovat asetettu enemmän pahan ja uhrin asemaan esim alunperin sampo rakennetaan Pohjolalle mutta sitten Kalevalan väki tulee törkeästi varastamaan sen kostona ja kateudesta. Ja vaikka ei sitä silti tule roskiin nakata ja hyvää luettavaa on sen pikkuveliteos Kalevipoeng kuin myös sisarteos Kalevatar. Kalevipoeng eli muinaijätti Kalevan poika olivat joissain runoissa Väinämöinen, Joukahainen ja Ilmarinen sekä neljä muuta kuten tämä Viron Kalevipoeng. Toisinaan isäksi ilmoitetaan Meritursas Partalainen eli Iku-Turo Äijönpoika ja äidiksi useammin Iro neito kuin Veenemo. Nykyään kuitenkaan Kalevalaa ei enään lueteta kouluissa tai käsitellä laisinkaan vaikka vielä kahdeksan vuotta sitten se oli vielä Lönnruthin tekemä kansallis eepos. Kansanperinne ja suomalainen kuttuuri ei kuitenkaan ole enään 2010-luvulla yleissivistystä toisin kuin koodaaminen, medialukutaito ja glopaalius.

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen

Lönnin Kalevalassa Ukko-Ylijumala on oikeastaan alkuperäisen Ilma-ukun ja kristinuskon Jahven välimuoto niin sanottu hypridi, samoin kuin ilma-uku oli yhdistelmä Saamelaisten Ilmarisesta (Inmaris) ja Itämeren-Suomalaisten Tuurista (Thara). Tuurin taustalla saattaa olla jokin vanhempi tausta aina Volganmutakan Suomalaisista asti mutta sen on pyyhkinyt pääosin pois pronssikaudella Saarenmaalle pudonnut rautameteoriitti (mahd. Uusi Sampo) sampaan eli maailmanpylvään sortumisen myötä. vanhimpien kirjallisten kertomusten mukaan Itämeren Suomalainen pääjumala oli tuli tai kipinähäntäinen käärme joka kerran nielaisi kuun ja auringon. Muut palvonnan kohteet olivat puolestaan henkiä, haltioita ja esi-isiä. Jomolat taas olivat mytologiassa pohjoisessa asuvia myyttisiä jättejä tai hittoja joiden alkuperäksi on epäilty permiläisiä. Suomenlahden vesilinnun kansalla kuhisi myös muiden uskontojen jumalia kuten Baltien Taivas (Teiwas), Germaanien Äijö eli ahti (Ægir) ja Slaavien Perkele (Perkunas). Itämeren suomalaisten mytologiaan kuuluu paljon litu-mytologiaa (siitä kutsumanimi vesilinnun kansa) joka pääasiassa liittyy kuolemaan, sieluun, napatähteen (taivaannaula) ja linnunrataan (tie myyttiseen linnunkotoon).

Käyttäjän timoandersson kuva
Timo Andersson

Lisäsin päivityksenä tekstiin seuraavan selostuksen Kalevalan ja Liettualaisen mytologian yhtymäkohdista:

(Itämerensuomalainen mytologia näyttää olevan yhdistelmä muinaisbaltialaisesta, uralilaisesta ja germaanisestakin)

Muinaisliettualaisessa jumalmaailmassa oli Perkunas – suomalaisten arvostama Perkele—ukkosen ja salamoiden jumala, jonka liettualaiset esittelivät kiivaana, parrakkaana keski-ikää tavoittelevana miehenä, jonka piiretissä on kiivas ilme. Hän asuu korkealla vuorella ja pitää niin ihmiset kuin muutkin jumalat järjestyksessä. Hän ajoi vaunuillaan kivisen taivaankannen yli niin että vaunujen pyöristä lensivät kipinät. Häntä sanottiin Dundulikseksi eli jylistäjäksi ja hänen avulla selitettiin ukkonen ja salamat. Hänen vaunujaan vetivät pukit, aivan kuin germaanis-skandinaavisen Thor-jumalankin vaunujakin. Taivaanjumalan antamana tehtävänä Perkunasille oli velnien eli pirujen tuhoaminen tai ajaminen maan rakoihin. Velnit olivat soilla ja maan alla eläviä maahisia, alisen maailman asukkaita.

Taivaanjumala Dangaus Dievas (suomen taivas-sanan alkulähtökohta) oli ylin jumala arvoasemaltaan, sillä hän oli deus otiosus eli joutilas jumala, jonka aktiivisuus rajoittui maailman luomiseen. muutoin hän oli vetäytynyt syrjään passiiviseksi eikä ollut edes ihmisten palvoma, paitsi ääritilanteissa. Yhdessä vastustajansa Velniaksen kanssa Taivaanjumala oli luonut maailman – sukeltajamyytin mukaisesti. Taivaanjumala käskee Velniaksen sukeltaa, mutta tämä pettää ja yrittää tappaa hänet, jolloin epäonnistunut tappoyritys tuottaa veteen esille sojottavat maat. Tämä sukeltajamyytti esiintyy myös Kalevaloissa (ensimmäisessä eli Vanhassa Kalevalassa) Väinämöinen on luojana, mutta (toisessa eli Uudessa Kalevalassa) hänestä on tehty kulttuuriheeros, kun taas Ilmattaresta – Lönnrotin intialaisen mytologian mukaisesti feminiininen, epäperäinen kansanrunoihin nähden – tulee luojajumaluus.

Lönnrot siis sekoittaa toisiinsa maailman munasta syntymisen-myytin ja em. sukeltajamyytin. Skandinaavisessa Edda-versiossa sukeltajamyytin Taivaanjumalana on Odin, Väinämöistä muistuttava shamaanijumala, ja vastustajana taas Loki, joka vastantahtoisesti ja petollisesti toimien pyrkii tekemään Odinin toimet tyhjiksi. Intialaisen mytologian ja balttilaisen mytologian välillä on varhaisindoeurooppalainen yhteys, tosin tarina on myös indogermaanisena tunnettu. Taivaantakoja Ilmarinen on uralilainen Taivaanjumala, joka esiintyy seppänä, mutta jonka aikaisempaankin tehtävään taivaantakojana viitataan Kalevalassa.

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen Vastaus kommenttiin #15

Lönnruthan itseasiassa yhdisteli uuteen kalevalasn neräämiään runoja maailman synnystä nimittäin on runoja joissa sotka tai muu vesilintu munii Väinämöisen tai Veenemon polvelle josta ne särkyvät ja niistä laaditaan taivas, maa ja ynm. Tämä kuitenkin viittaa vahvasti yhdyntää ja sana polvi on tarkoittanut alkujaan pillua tai kyrpää, mutta menettänyt alkuperäisen yhteyden jättäen viitteen siinä että pesäpaikka laaditaan "heinämättäälle" ja että se aiheuttaa erektion. On myös syntyronoja joissa Väinämöisen veli Joukahainen tai Jouko ampuu vihoissaan tämän ratsailta mereen jolloin ajelehtiessaan Väinämöinen muovaa saaret, niemet, karit, lahdet, hietikot ja syvänteet.

Reijo Tossavainen

Lähes aina Kalevala laitetaan yksin Lönnrotin kasaamaksi. Todellisuudessa todella merkittävä osa runoista on Daniel Europaeuksen keräämiä. Seuraavassa tietoa miehestä Wikipediasta kopioituna.

Europaeuksen isä Peter Adolf Europaeus oli Savitaipaleen kirkkoherra ja kuului Äyräpäästä lähteneeseen Europaeusten sukuun. Kuuluisuutta saavuttanut Taneli-poika syntyi isänsä toisesta avioliitosta. Hänen äitinsä oli pappilan entinen karjapiika Sofia Peijo, joka oli savitaipalelaista sukua ja syntyisin Heituinlahden Peijolta. Tämä epäsäätyinen syntyperä sulki Europaeuksen paljolti aikansa varsinaisen sivistyneistön ulkopuolelle. Papin poikana Taneli pääsi kuitenkin opintielle ja koulunsa hän kävi Käkisalmessa.

Europaeus teki vuosina 1845–1854 yhteensä seitsemän runonkeruumatkaa Karjalaan, Vienan Karjalaan, Inkeriin ja Viroon. Hän oli myös merkittävä kielitieteilijä, joka loi paljon uudissanoja suomen kieleen. Europaeuksen keksimiä sanoja ovat muun muassa eduskunta, enemmistö, esitelmä, harrastus, huvila, tasa-arvo, toimeentulo, vety, kertosäe, suorasanainen, säännöllisyys ja valtava.

Europaeus harjoitti myös arkeologista tutkimusta ja pohti laajoja teoreettisia kysymyksiä, kuten ihmiskunnan alkuperää. Hän päätteli ihmisen olevan peräisin Afrikasta, mistä sai aikalaisiltaan pilkkanimen Europaeus-Africanus. Monet Europaeuksen aikanaan virheellisiksi tuomitut päätelmät ovat sittemmin osoittautuneet tosiksi ja toisaalta monet aikalaisten hyväksymät ovat osoittautuneet nykykäsityksessä virheellisiksi.

Kyvyistään huolimatta Europaeusta ei koskaan oikein tunnustettu. Osaksi vieroksunta johtui hänen alhaisesta syntyperästään, osaksi siitä ettei häntä juurikaan kiinnostanut kansakunnan rakentaminen, vaan tiede ja tutkimus yleensä. Sanotaan myös että hänen luonteensa oli hankala.

Europaeus oli varsin pyyteetön tieteellisen tutkimuksen edistäjä, eikä juuri ajanut omia etujaan, vaan luotti oikeudenmukaisuuden voittoon. Luottamus osoittautui virheeksi. Suomen harvalukuinen sivistyneistö oli tuolloin keskittynyt Suomen asujaimiston muokkaamiseen kansakunnaksi, eivätkä sitä miellyttäneet Europaeuksen laajat ongelmanasettelut. Keskeiset kulttuurivaikuttajat sulkivat häneltä rahoituskanavat yksi toisensa jälkeen.

Lisää hankaluuksia aiheutti se, että kansallisromantikot halusivat liittää Suomen Pohjoismaihin, joihin heillä itsellään varsinaisen äidinkielensä ruotsin ja omien sukujensa puoleen oli läheiset välit. Kymijoen itäpuolelle oli kuitenkin syntynyt toisenlainen asetelma. Europaeuksen kotiseutu Savitaipale ja koko Viipurin lääni oli jo 1700-luvun alkupuoliskolla siirtynyt Venäjän haltuun. Tämän seurauksena Europaeuksen suku, kuten Viipurin kuvernementin virkamiehistö yleensäkin, oli ehtinyt sukulaistua venäläisten kanssa, ja uuden isäntämaan aatevirtaukset olivat tulleet tutuiksi. Tältäkin pohjalta Europaeusta kiinnostivat Venäjällä asuvat sukukansat ja toisaalta yleiset tieteelliset ongelmat. Näin ollen hänet Suomessa sysättiin sopimattomana syrjään. Hän joutui unohduksiin sekä hengentuotteidensa ryöstön kohteeksi. Sama kohtalo tuli Suomessa iittiläissyntyisen, Venäjän tiedeakatemian akateemikon Anders Johan Sjögrenin ja toisinajattelija K. A. Gottlundin osaksi.

Europaeus kuoli rutiköyhänä Pietarissa, ja hänet haudattiin köyhien joukkohautaan, mutta myöhemmin hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin Helsinkiin Hietaniemen hautausmaalle. Yli sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen hänen syntymäpitäjäänsä Savitaipaleelle pystytettiin muistopatsas ja perustettiin hänen nimeään kantava museo. Nykyisin myös kirkonkylän yläasteen koulu on nimetty Europaeuksen kouluksi.

Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama näytelmä Europaeus oli Kansallisteatterissa reilu vuosi sitten.

Käyttäjän opehuone kuva
Esa Mäkinen

Kaikki merkittävät runonkerääjät huomasivat, että heidän kohtaamansa runonlaulajat improvisoivat yhdistämällä perinteeseen kuuluvia säkeitä ja luomalla omia. He huomasivat kohdanneensa elävän perinteen, joka yhä kehittyy. He ymmärsivät pian, että alalla on yksilöllisiä taitureita eikä kyse ole vanhan, olemassaolevan aineksen toistosta. Sitä tekivät vain kehnot ja keskinkertaisimmat laulajat. Jopa lapset osasivat improvisoida kalevalamittaista laulua, se ei ollutkaan vain menneisyyden kulttuuriheerosten kieltä.

Kesti kyllä aikansa ennen kuin eeposteoria päätyi lopullisesti tunkiolle (sehän elää osittain yhä) ja tunnustettiin runolaulajien - myös Lönnrotin - yksilöllinen luovuus ja taiteilijuus. Kehitystä hidasti nationalistinen ajattelu, joka tarvitsi Kalevala-myyttiä. No, elossahan sekin vielä on. Kalevalassa ei nolota mikään, mutta tämä sitkeä mukaisänmaallinen varjo makaamassa kansanrunoutemme päällä kyllä ärsyttää välillä.

Kannattaa tietenkin tutustua Suomen Kansan Vanhat Runot -jättikokoelmaan, jos haluaa tulla tutuksi alkuperäisen kansanrunoutemme kanssa. http://skvr.fi/#/%7B%22content%22:%22aloita%22%7D

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen

Siinä kulunee aikaa ja vierähtää tovis jos toinenkin. Sen verra on monimutakaiset nettisivut ettäkokisin itse helpommaksi lukea noita vanhankansan runoja kirjan muodossa mutta se onkin jo iso sekä hankalasti saatavilla oleva pala purtavaksi. SKVR kokoelmaan on muuten lisätty nykyään Gotlundin ja Lönruthin keräämät runot sekä joitain Viron ja liivinmaalaisia runoja.

Käyttäjän opehuone kuva
Esa Mäkinen

No niin se kyllä vähän on. Paras käyttää hakusanoja, jos on joku tietty aihe mielessä.
Kirjoina SKVRt kuuluvat monen kirjaston valikoimaan, tosin ne saattavat olla muualla kuin hyllyssä.

Ahkera divarien ja kuolinpesähuutokauppojen koluaja voi löytää jopa koko sarjan tai ainakin vanhimmat osat hyväkuntoisina.

Käyttäjän yorka kuva
Atte Rätt Vastaus kommenttiin #9

Tietääkseni SKVR on vain kattotermi litteroidulle runoudelle, mutta sitä ei ole koskaan painettu kokonaisuudessaan kirjalliseen muotoon yhtenä kokonaisuutena. Suurta osaa kerätystä runoudesta ei ole ylipäätään siten litteroitu, että se voitaisiin lukea SKRV:n arkistoon ja siten painaa kirjalliseen muotoon. Siellä arkistoissa se jossain edelleen lojuu.

Käyttäjän opehuone kuva
Esa Mäkinen Vastaus kommenttiin #10

Tuskin tullaan koskaan painamaankaan. Jo julkaistut 34 kirjanjärkälettä ovat kuitenkin vähän muuta kuin yksi Kalevala.

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen

Venäjän reaktiota en tiedä kalevalan kulttuurivietiin mutta sitä aikoinaan yritettiin Venäjän kanssa yhteistyönä The Sampo elokuvalla aiemmin kuin yhteistyönä Kiinan kanssa valmistunut Jadesoturi. Nykyisistä kalevala elokuvista Jari Halosen floppaama outo Kalevala-Uusi Aika tulee tuskin vientihittiä, eikä Suomalaisten peliyhtiöiden tuottama Hollywood tason Rautavaara ole edes valmistunut. Yhteistyönä Viron ja muun Baltian kanssa niin sanotusti Kalevalan oikeissa maisemissa Riian lahdella, sillä sitä voitaisiin pitää lännessä poliittisesti epäkorrektina, Venäjä myönteisenä ja kansallismielisenä. Muutoin Itämeren-Suomalaisesta mytologiasta, kansanrunoudesta ja voisi hyvinkin helposti saada Hitoryn tuottaman Vikingis kaltainen tv-sarja. Kansan runous on muuten historian kerroksia aina arkaaniselta ajalta kristinuskontuloonasti joskin osa kerroksista on sekoittunut sekä tapahtumiin on sekoittunut mytomogiaa ja muuta tarustoa.

Käyttäjän timoandersson kuva
Timo Andersson

Itämerensuomalaisen kansanrunous ja mytologia on leimallisesti kerrostunutta. Aivan kuin itämerensuomalaiset kielet (verrattuina Volgan mutkan ja Perman suomalais-ugrilaisiin kieliin) ovat selvemmin sanastoltaan sekä indoeuroopplaistuneen sanastoltaan että säilyttäneet vanhempien tunetemattomien paikallikielten sanastoa (Volgan mutkassa prototurkkilaista sanastoa lienee vastaavasti omaksuttu, myös itämernesuomalainen mytologia liittyy balttilaiseen ja germaaniseen mytologiaan, joiden kanssa se on yhteenkietoutunut (kun taas pohjois-venäjällä on myös yhteyksiä Uralin takaiseen).

Sitä paiksi mytologiset ajattelut eri puolilla maailmaa ovat paljolti analogisia toisilleen. Itse asissa esimerkiksi vertailevan uskontotieteen maailmankuvien (mytologioiden) vertailu on osoittanut, että mytologiat ovat melko kansianvälisiä tai eivät noudata kulttuuripiireissään nykyisiä valtionrajoja. Tärkeämpää kuin oman nationalismin levittäminen on saattaa tallennetut mytologiset perinteet laajemmin tietoon elokuvina tai muina korkea- tai populaarikulttuurisina tuotteina.

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen

Samaa mieltä olen siitä että olisi järkevää tuoteistaa kansan tarustoa ja mytologiaa elokuvina, tv-sarjoina sekä muina korkea- ja populaarikilttuurisina tuotteina. Ensin kiitenkin pitäisi oppia tuntemaan oma kulttuuri, historia, myytit, mytologiat. Lennar Meri, Anna-Leena Siikola ja Kalevi Wiik ovat ainakin hyvää luettavaa esim oli yllättävää etä meillä on niin sanottua meteoriitti runoutta joka rinnastuu mailmanpuu ja taivaanpylväs mytologiaan mm taivaanpylvään sortumisesta. Itse on tulluttutustuttua tarkemmin taustatyönä aiheeseen kun jostain syystä olen aloin vain kirjottamaan siitä huvikseen romaania, jos sellainen on edes sallittua työttömältä nuorelta (puhun siitä siis varoen). En oikeasti tiedä miksi aloitin kirjoittamisen, rupesin vain kai päähänpistoksesta kirjoittamaan.

Ps. Kalevalassakäutetty Ilmarinen on muuten eri tulkintojen mukaan yhdistelmä sankariheerosta, seppiä sekä Inmaris-Jumalaa .

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen Vastaus kommenttiin #18

Lisäyksenä huomasin yksipäivä lukiessa Etelä-Viron Setoista että heidän muinaisuskon jumalansa on Peko joka tunnettiin myös Karjalan sekä Suomen alueella Pellonpekkona ja Sampsapoikana. Alkuperäisessä runoudessa muutes sampsa kylvää sammon muruilla ja käyttää apunaan Vennon suurta härkää.

Käyttäjän yorka kuva
Atte Rätt

Silmiinpistävää Kalevalassa on se, että se on suhteellisen siveellinen ja ylevä opus, siinä missä SKVR:ssä toistuvat äärimmäisen suorasukaiset seksuaaliset teemat, ryyppäämiseen sekä väkivaltaan liittyvä sekoilu sekä varsin arkinen tilannekomiikka. Muinaiset suomalaiset eivät olleet mitään kansallisromantiikassa kuvattuja ankaran elon karaisemia kaskisavun nokeamia vakavia huru-ukkoja, vaan varsin eläväistä ja monimuotoista porukkaa.

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen

Eipähän se Kalevalen lopussakin oleva marjattakaan puolukasta hedelmöity vaan runossa käytetty puolukka ja marja ovat myö vanhoja kiertonimiä miehen sukupuolielimelle. Tällöin runo saa kuitenkin aika iljettävän kuvan. Tämä tulee ilmi mm Raimo Jussilan Kalevalan Sanakirjasta.

Toimituksen poiminnat