timoandersson Yksilön vapauden puolesta

Kuinka Eugen Schaumaniin pitäisi oikein suhtautua?

Kumpi on suurempi sankari suomalaiselle Eugen Schauman vai Nikolai Bobrikov? Ruotsalaisuutta vihaavalle äärisuomalaiselle tuskin Eugen kelpaa, mutta kelpaako hänelle paremmin Nikolai, vai viekö voiton Vladimir Putin? Mitä sankaruus merkitsee suomalaiselle? Kumman sankaruus on lähempänä suomalaisen sydäntä.   

Äskeisten vaalien jälkeen Juhan Bäckman on ehtinyt kuvailla Timo Soinia Venäjän ystäväksi ja Suomen seuraavaksi presidentiksi. Kuitenkin juuri hänen puolueestaan valittu kansanedustaja Olli Immonen (minulle lähes tuntematon suuruus) osallistui muistotilaisuuteen, jossa juhlittiin murhaa, jonka uhrina oli suuri venäläinen patriootti kenraali Nikolai Bobrikov. Ollessaan Suomen kenraalikuvernöörinä, siis Suomen suuriruhtinaan Venäjän keisarin edustajana ja sijaisena, suuri venäläinen patriootti pyrki tarmokkaasti ja määrätietoisesti alistamaan suomalaiset täydellisesti venäläisten hallitusviranomaisten valtaan.

Venäläiskansallisen patriootin murha vuonna 1904 -- terroritekoko?

Patriootti oli venäläiskansallinen ja vaati 1903 täysi täysiä diktaattorin valtuuksia poistaakseen venäläistä isänmallisuutta loukkaavan Suomen ja suomalaisuuden erillisyyden Venäjästä ja venäläisyydestä. Hänen murhaajansa oli Eugen Schauman, everstiluutnantti Waldemar Schaumanin ja tämän pikkuserkun Elin Maria Schaumanin poika. Vanhemmat ja poika kuuluivat tunnettuun aatelis-ja upseerisukuun.

Tuleva separatisti ja poliittinen murhaaja Eugen Schauman syntyi Harkovassa nykyisessä Ukrainassa ja tuli yhdeksän vuotta täytettyään oppikouluun Helsinkiin muun perheen jäädessä Puolaan. Suomessa hänestä tuli lopulta suomalaisen separatismin symboli. Jotkut suomalaiset kokoontuvat nykyisin hänen haudalleen muistelemaan Suomen historian suurinta separatistista tekoa eli Venäjän keisari-Suomen suuriruhtinaan edustajan ja sijaisen murhaa.

Aikamme ehkä suurin venäläiskansallinen patriootti Vladimir Putin on muistuttanut maatamme siitä, ettei Venäjää vastustava separatismi sovi Suomen Venäjä-suhteisiin. Esimerkiksi Suonen natojäsenyys olisi tuollaista sopimatonta separatismia, joka loukkaa Venäjän pyhän imperialismin etuja. Mistä on pidettävä merkkinä sitä, että perussuomalaisten juuri valittu kansanedustaja Olli Immonen osallistuu Suomen kuuluisimman separatistin ja hänen äärimmäisen separatistisen tekonsa muistamiseen ja siitä muistuttamiseen kansallemme.  

Kuinka Eugen Schamnista tuli separatisti -- Venäjän näkökannalta huono esimerkki niskuroinnista Venäjää vastaan?

Eugen omaksui perheensä venäläisvastaisen separatismin sen jälkeen, kun hänen setänsä, Suomen rakuunarykmentin komentaja eversti Theodor Schauman, oli menettänyt suuren venäläisen patriootin Nikolai Bobrikovin luottamuksen jälkimmäisen rykmenttivierailun yhteydessä ja tullut erotetuksi virastaan. Lisäksi Eugenin isä oli hairahtunut separatismiin eli eronnut vastalauseeksi sitä vastaan, että Bobrikovin kielimanifestissa venäjän kieli oli julistettu pakolliseksi maamme kouluissa.

Eugen Schauman toimi Venäjän keisarikunnan yhtenäisyyttä vastaan ensin osallistuen passiiviseen vastarintaan, sitten aktivistien toimintaan, joihin kuului Herman Gummeruksen-ryhmä ja yhtenä siitä Lennart Hohenthal.  

Mielipiteiltään venäläiskansallinen Bobrikov oli venäläispatrioottisuudessaan aivan esimerkillinen ja kelvannee myös perussuomalaisen patrioottisuuden esikuvaksi, vaikkakin tuollainen patriotismi oli suomalaisten vapauden kja etujen vastaista. Ovatko perussuomalaiset myymässä Suomen Venäjälle?

Saan luultavasti trolleilta moitteita siksi, etten kuvaa hänen taustaansa ja uraansa tässä laajemmin. Hän paheksui Suomen kenraalikuvernöörinä vuosina 1898 – 1904 seuraavia epäkohtia ja pyrki poistamaan ne tarmokkaaseen tapaansa.

  • Suomen ja Venäjän sotaväkien erillisyys
  • Suomen valtiosihteerin virka
  • epäkohtaa, ettei Venäjän valtakunnallinen lainsäädäntö ollut voimassa Suomessa
  • epäkohtaa, ettei venäjän kieli ollut käytössä senaatissa, virastoissa ja kouluissa
  • Helsingin yliopisto ja oppikoulut eivät olleet Venäjän valvonnan alaisia
  • vääryyttä, että Venäjän kansalaisilla, Venäjän keisarin alamaisilla, ei ollut oikeutta virkoihin Suomen suuriruhtinaskunnassa
  • Suomen ja Venäjän välinen venäläiskansallisia etuja törkeästi loukkaava raja ja Suomen Venäjän tullilaitoksesta erillinen tullilaitos
  • venäjämielisten lehtien puuttuminen Suomesta ja kansan syvä tietämättömyys siitä, että Suomen autonomia, erillisyys Venäjästä, oli venäläiskansallisten etujen vastaista.

Tällä hetkelläkin nuo Bobrikovia henkilökohtaisesti tai viran puolesta kuohuttavat "vääryydet" ovat yhä voimassa maassamme. Suomalaiset eivät tahtoneet luopua autonomiansa tuomista eduista, mikä on täysin ymmärretävää.

Venäjän kielen ja venäläisviranomaisten vallan esteenä tuolloin oli ruotsin kieli, joten Venäjän viranomaiset hyväksyivät suomen kielen käyttöalan laajentamisen, jos ja kun se tapahtui ruotsin kielen kustannuksella. Tietenkään suomen kielen käytön laajentaminen ei saanut tapahtua venäjän kustannuksella.

Ruotsin kieli oli muistomerkki Ruotsin ajalta ja lisäksi muistuma skandinaavisista vapauksista ja oikeuksista. Venäläiskansallisen opin mukaan vapaus sopi suomalaisille yhtä huonosti kuin venäläisillekin, kun keisari omassa hyvyydessään pyrki suojelemaan kaikkia kansalaisiaan juuri noilta vapauksilta. Venäläiskansallisen käsityksen mukaan kansalainen joutuu vapaana turmioon.

Niinäkin aikoina, joina venäläisillä ja muilla Venäjän kansallisuuden edustajilla oli vapautta poikkeuksellisen paljon, sitä oli aina kuitenkin vähemmän kuin lännessä. Suomalaisillekaan ei sallittu vapautta yhtä paljon kuin lännessä, vaikkakin kyllä enemmän kuin Venäjän keisarikunnan alamaisille.   

Timo Soini -- kuinka kauan kapinapersun "nokka ehtii tuhista" ?

Venäjän imperialistisista eduista syvästi huolestuneet Putinin trollit jatkuvasti tähdentävät Suomessa venäläiskansallisten imperialististen etujen silmälläpitämisen tärkeyttä Venäjän suhteissa. Osa perusuomalaisistakin näyttää osallistuneen tähän trollaukseen, vaikkakaan suinkaan kaikki eivät ole ottaneet osaa tähän peikkoiluun. Ainakin Uuden Suomen blogeissa tältä näyttää. Rakoilevatko perussuomalaisten rivit tässä asiassa?    

Jää nähtävästi, lähettääkö uusi ulko- ja Eurooppa-ministeri Timo Soini kylmähköt nuhteet puolueensa tuoreelle kansanedustajalle, Olli Immoselle, siitä, että uusi kansanedustaja on asettunut poikkiteloin perussuomalaisten ajamaa ulko- ja turvallisuuspolitikkaa vastaan. Muistaakseni Timo Soini on sanonut, ettei ”siinä kauan nokka tuhise, kun ruotuun palataan”.

Muistuttamalla suomalaisia Eugen Schaumanin separatismista ja vapauden rakkaudesta perussuomalainen kansanedustaja Olli Immonen on toiminut vastoin sitä ulkopolitikkaa, jota Putinin toiveille kuuliaiset perussuomalaiset vaativat kaikilta meiltä. He pyrkivät vahvistamaan maamme armeijaa ja kuitenkin tarmokkaasti välttämään Venäjän ärsyttämistä. Halaistuakaan sanaa ei lausuta Venäjän pyrkimyksistä vakavasti järkyttää Euroopan toistaiseksi pysynyttä rauhantilaa tai Venäjän Ukrainassa suorittamista kansainvälisen oikeuden loukkauksista.

Onko perussuomalaisilla mitään ulkopolitikkaa ja kuinka se ilmenee myös sisäpolitiikassa?

Mitä muutenkaan perussuomalaiset voivat olla kuin mielin ja kielin Putinille, jos tavoitteenaan heillä on venäläiskansallisen imperialismin kaunistelu Putinin mieliksi?

Jos perussuomalaista kansanedustajaa Olli Immosta rangaistaan, niin ryhmäkuvassa oleminen joidenkin uusnatsien kanssa on pelkkä veruke, jos se sanotaan rangaistuksen syyksi. Todellinen syy on siinä, etteivät perussuomalaiset voi hyväksyä minkäänlaista venäläisvastaista separatismia Suomessa.

Onko Eugen Schoumanin muistaminen Suomea ulkopoliittisesti vahingoittavaa venäläsivastaista separatismia?

Heti kaapattuaan Krimin tämän omilta asukkailta Venäjän johto säädätti venäläisvastaisen separatismin kieltävän lain Venäjällä. Mikä on Venäjällä kielletty, ei voi olla sallittu Suomessakaan, koska kuuliaisuus Venäjän herroille on viisauden alku suomalaisille perussuomalaisen viisauden mukaan.  

Aivan riippumatta siitä, millainen käsitys meillä kullakin on Eugen Schaumanin motiiveista ja hänen suorittamansa isänmaallisen sankari- ja surmatyön kulusta, tiedämme lopputuloksen olleen sopusoinnussa Suomen erityisaseman ja maan asukkaiden vapauksien ja oikeuksien kanssa.

Oikeusjärjestystämme vastaan toiminut kenraalikuvernööri Bobrikov oli maamme omien viranomaisten ja oikeuslaitoksen tavoittamattomissa. Kenraalikuvernööri oli asemastaan käsin pyrkinyt lakkauttamaan Suomen erityisaseman ja peruuttamaan Suomen kansalaisten oikeudet ja vapaudet.  Hänen murhansa oli harvoja keinoja hänen toimintansa estämiseksi – ellei suorastaan ainoa.

Mikä oli Eugen Schamanin poliittisen murhan "pihvi"?

Kysymyksessä saattoi olla juridinen pakkotila, ainakin aktivisteilla saattoi olla syytä ajatella niin. Ei voitu tietää, että Bobrikov olisi ehkä vaihdettu Venäjältä käsin.  Kuitenkin poliittinen murha osoittautui symbolisesti tärkeäksi teoksi isänmaalliskansallisessa merkityksessä. Ainakaan kaikki aktivistit eivät olleet nationalisteja, kuitenkin patriootteja, joukossa anarkisteja ja sosialistejakin.

Irlantilaiset ja israelilaiset ovat ylpeitä omista vapaussankareistaan, muta Suomessa on totuttu häpeämään heitä. He kunnioittavat heitä ikonisymboleina huolimatta siitä, että muut pyrkivät leimaamaan heidän vapaussankarinsa terroristeiksi.

Eugen Schauman oli tarpeellinen Venäjällekin, sillä hänen tekonsa tuotti Bobrikovista venäläiskansallisen marttyyrisankarin, joka on kelvollinen myös Putinin esikuvaksi hänen valitsemallaan tiellä, jonka kohokohta voi olla hänen oma kuolemansa. Mietitäänpä, mitä sankaruus on. Eikö se oli moraalinen asenne, johon kuuluu valmius kiitettäviin tekoihin, joihin ketään ei voida velvoittaa? Moraalifilosofiaa tuntevat tietänevät, että yllä on puhe supererogatorisista teoista, joita ovat tehneet kristilliset pyhimykset tai sankarivainajat.

Eugen Schaumanin sankaruuden ydin?

Eugen Schaumanista tuli aikalaisilleen sankari, jopa niille, jotka eivät Venäjän pelossa uskaltaneet myöntää tätä, siksi että hän antoi henkensä samalla, kun hän teki surmateon, joka perustui juridiseen pakkotilaan. Toisin kuin Lennart Hohenthal tai muut aktivistit, Eugen ei halunnut varmistaa turvallista poistumista sankaritekopaikaltaan. Tämä paitsi lisäsi hänen onnistumistodennäköisyyttään oli myös merkki valmiudesta antaa oma henkensä.

Lieneeköhän suomalaisen kyvyttömyys käsittää sankaruuden luonnetta siihen, että meidät on kasvatettu protestanttiseen uskoon, joka maailman uskontojen historiassa kuuluu siihen pieneen uskonnolliseen vähemmistöön, jossa ei tunneta uskonnollista sankaruutta eli pyhimys- tai marttyyriuskultteja.  

Suomalaisuus ja sankaruus    

On myös toinen historiallinen seikka, jolla lienee osuutta suomalaisten huonoon sankaruudentajuun. Venäjän nöyristely on toinen luontomme ja Venäjän imperialistisia etuja pidämme itsestään selvästi omina etuinamme. Jätämme sankaruusajattelun kansoille, joille mielestämme kuuluu herrakansan asema, kuten venäläisille, joille Putin nyt julistaa koko propagandalla herrakansan evankeliumia.

Asenteemme vuoksi Suomessa ollaankin taipuvaisia luovuttamaan kansallis- ja vapaussankarit äärioikeistomme idoleiksi. Unohdamme heidät tai kiellämme heidät, kuten Pietari kielsi Kristuksen kolmesti.

Vapaus ja itsemäärääminen ovat vahvasti ambivalentteja asioita suomalaisille.  Tietoisesti he vakuuttavat tahtovansa olla vapaita, mutta tiedostamattaan pelkäävät vapauteen liittyvää yksilöllistä erillisyyttä. Kysymystä voisi analysoida Erich Frommin psykologisen ja sosiologisen teorian kautta, jos haluaa. Se olisi kokonaan toisen blogin aihe.   

 

 

   

  

 

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

6Suosittele

6 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (61 kommenttia)

Käyttäjän MikkoAhola kuva
Mikko Ahola

Itsemurhaterroristille, Eugen Schaumanille nimetty puisto on Helsingin Kulosaaressa Irakin suurlähtystön vieressä.

Käyttäjän PetriHirvimki kuva
Petri Hirvimäki

Ihan hyvä veto Timo - itsellänikin ajatuksia tuohon suuntaan. Nyt pitää vaan haastaa. Käyhän sinäkin antamassa äänesi Eugenille täällä, jos et ole vielä sitä tehnyt - http://petrihirvimki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/1971...

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Outoa on mielestäni, että Eugen Schauman onnistui isänmaallisessa tavoitteessaan. Ensimmäinen sortokausi loppui ja Suomi sai oman parlamentaarisen eduskunnan, itse asiassa saman kuin meillä on vieläkin.

Paljon ymmärrettävämpää olisi ollut, jos Venäjä olisi lähettänyt joukoitttain sotaväkeä ja santarmeja Helsinkiin.

Olisiko Bobrikovin aika alkanut häämöttää loppuaan muutoinkin? Oliko hänellä varaukseton Pietarin tuki?

Käyttäjän timoandersson kuva
Timo Andersson

Itse en usko, että Bobrikovin murha lopetti ensimmäisen sortokauden. Suurempi tekijä oli Venäjän-Japanin sodan tappiolisuus Venäjälle.

Bobrikovin murhan jälkeen attentaatit jatkuivat: Lennart Hohenthal murhasi prokuraattori Soisalo-Soinisen 6.2. 1905. Viaporin venäläisvaruskunnan kapina, Suomen suurlakkotapahtumat seurasivat. Kapinan Venäjän armeija tukahdutti, mutta ei puuttunut suurlakkoon. Viaporin kapina kuului kautta Venäjän tapahtuneisiin levottomuuksiin, jotka veivät huomion Suomesta.

Suomen eduskuntauudistuksen Venäjä salli pienempänä pahana, kuin että Suomikin olisi tullut levottomuuksien pesäksi. Eduskunnan valtapiiri jäi kuitenkin rajatummaksi kuin myöhempien eduskuntien, koska osa hallinnosta, kuten ulkopolitiikka, maassa olevat Venäjän varuskunnat ja järjesksenpitplaitosten osa jäivät venäläisviranomaisille, koska Suomen itsehallinto oli rajoitettu.

Aikalaiset kokivat Venäjän uhan suuremmaksi kuin se oli tuolloin, joten aktivistien toiminta oli ylireagointia. Aktivistit tavoittelivat, kuten monet ryhmät muuallakin Venäjän valtakunnassa, Venäjän vallan romahduttamista. Venäjällä tapahtui 1905 ns. vallankumous, jonka aikana Suomi lienee ollut vähiten rauhaton kolkka valtakunanassa.

Tapahtumien vyöry olisi johtanut mahdollisesti samaan, vaikkakaan Eugen ei olisi murhannut Bobrikovia tai jos hänet olisi murhannut joku toinen, kuten mainittu Hohenthal. Soisalo-Soinisen murha oli Suomessa vielä enemmän mielipiteitä jakava, se jakoi myös aktivistien mielipiteitä.

Eugen oli "itsemurhaterroristi" tai martyyriuden tavoittelija, mihin liittyy sekä hänen menestyksensä (ei tarvinnut miettiä turvallista poistumistietä)ja jälkimaineensa. Mikään Hollywood-sankari hän ei tosiaakaan ollut.

Venäjä oli itse kriisissä tuolloin, joten on ymmärrettävää, ettei se käyttänyt sotaväkeä suomalasia vastaan. Aktivistit olivat yhteustyössä Venäjän erinäisten kapinalikkeiden kanssa ja pyrkivät juuri hyödyntämään Venäjän kriisitilannetta, mikä johtui huonosta sotamenestyksestä ja suurvalta-aseman horjumisesta. Japani nousi hetkessä suurvallaksi.

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen

Eugen Schauman, antisankari vai lurjusmainen roisto? Siinäpä kykymys, ja tuon miehen teko oli Suomelle lienee hyväksi sillä Suomi vältti näin neuvostoitumisen Romanovien lahtaamisen jälkeen.

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Törmäsin Eugen Schaumanin nimeen useasti, kun tein aikanaan sukututkimusta. Tein Schaumanista jonkin lehtijutun vuonna 2004, kun murhasta oli kulunut sata vuotta.

Tähän päivään mennessä Bobrikovin murhasta ja sen taustoista ei tiedetä paljoakaan. Pääasiallinen syy on se, että murhan tutkimukset keskitettiin heti Pietariin pois epäluotettavista suomalaisista käsistä. Ehkä poliisimestari Lopuhinin arkistot löytyvät vielä jostain Venäjältä.

Virallisen historiankirjoituksen mukaan Schauman toimi yksin. Hänen isänsä Waldemar Schaumanin hallusta löydettiin kuitenkin sotasuunnitelma venäläisten joukkojen ajamiseksi pois Suomesta. Waldemar Schauman oli muutaman kuukauden pidätettynä Pietarissa murhan jälkeen.

Yritin löytää Kansallisarkistossa säilytettävistä Bobrikovin santarmien papereista mainintoja Schaumanin aktivistipiirin (Hohenthal, Gummerus ym.) yhteyksistä työväenliikkeen aktivisteihin. Joitain mainintoja oli, mutta en pystynyt todistamaan, että Schaumanin takana olisi ollut laaja salaliitto. Toisaalta sellaista ei voinut sulkea poiskaan.

Bobrikovin santarmien paperit ovat mielenkiintoista luettavaa venäjän kielen taitoisille. On niissä myös suomenkielisiä ilmiantoja, jotka kertovat ajan hengestä. Niitä on ainakin Kansallisarkistossa ja Työväen arkistossa Helsingissä, monesta paikasta ne ymmärrettävistä syistä pyrittiin tuhoamaan vuoden 1905 levottomuuksien yhteydessä.

Käyttäjän timoandersson kuva
Timo Andersson

Kun ajatellaan Eugen Schaumania kansallissankarina, kysymyksessä on hahmo, johon ihmiset ovat samastuneet ja jonka he ovat kokeneet edustajakseen Eugenin tehdessä määrätyn teon, jolla on vertauskuvallinen eli symbolinen merkitys: murhateko tulee poliittiseksi, kun teko tulkitaan esimerkiksi lain puolustajaksi tilenteessa, jossa laki on viranomaiaten taholta tullut mitätöidyksi tai kumotuksi. Tässä symbolisessa tehtävässään Eugenin ja hänen tekonsa tosiasiallinen luonne jää sivuun.

Eugen Schauman tuli kuollessaan siinä mielessä myyttiseksi henkilöksi, että hänen avullaan rakennettiin kansallista kollektiivista ja yksilöllistä identiteettiä. Hän kuluu samaan sarjaan Sveitsin Wilhelm Tell, joka on tuskin ollut historiallinen henklökään.

Myyttisyys liittyy identiteetinrakennukseen edellyttämättä välttämättä myytin kohdehenkilön historiallisuutta ja todellisuutta, vaikkakaan tosiasiallisuus tai historiallisuus eivät ole suljettu pois.

Meillä on kaksi Eugen Schaumania, joista toinen symbolinen ja toinen on lihallinen henkilö, jolla on elämänkertansa. Hänen elämänkertaansa voidaan tutkia, esimerkiksi Robin Hoodin elämänkertaa ei voi tutkia samalla tavoin. Shauman näyttää olleen myös osaksi tabu.

Käyttäjän timoandersson kuva
Timo Andersson

1900-luvun alku sisällissotaan asti oli Suomessa aikaa, jolloin esiintyi separatistisesti motivoitunutta tai yhteiskunnallisen radikalismin motivoimaa väkivaltaa. Aktisvisteilla viitaan oikeastaan kaikkiin, joille eivät riittänyt tavanomainen suora toiminta, kuten mielenosoitukset ja lakot, vaan jotka halusivat käyttää myös aseellisia menetelmiä.

Oli porvarillisia aktivisteja, jotka hakivat yhteistoimintaa Venäjän sosialisvallankumouksellisten kanssa ja työläisaktivisteja, joilla oli toisinaan edellä mainittujen venäläisten lisäksi yhteistoimintaa Venäjän vallankumouksellisten sosiaalidemokraattien kanssa (bolsevikit yms. sellaiset). Paitsi venäläisiin yhteyksiä aktivisteilla oli Ruotsin vasemmistoon.

Suomalais-ja venäläisviranomaiset kohtasivat maassamme aseellista vastarintaa. Attentaattien lisäksi salakuljetettiin maahan aseita ja valmistauduttiin eri tahoilla taisteluun odotellen vain tilannetta, jossa yleisvaltakunnalliset kriisit loivat otollisen olot viranomaisten uhmaamiseen. Jostakin syytä nykyikaan tuolloinen Suomi ei herätä kiinnostusta.

Latvia, johon keskittyi vallankumouksellisen toiminnan varanikeräys pankkiryöstöillä, oli lähellä, joten latvialaiset Suomessa olleiden kotimaisten liittolaisten avustuksella, ryöstivät mm. Venäjän valtiopankin Suomen-konttorin. Venäjän oppositiota kuljetettiin maanpakoon Suomen kautta jne. Tuon ajan Suomi tarjoaisi hyvän miljöön jämnnittäville romaaneille ja seikkailu- sekä rikoselokuville.

Cenita Sajaniemi

Monelle suomalaiselle myös 1863 on juhlan ja muistamisen arvoinen vuosiluku, jolloin todellakin, suomen kieli sai "virallisen aseman".
Vuonna 2013 juhlittiin Suomen kielen 150-vuotisjuhlia, mutta presidentti ei ollut paikalla..... lieneekö hänet estänyt Ruotsi tai Venäjä juhlimasta.

Käyttäjän myyrylainen kuva
Jorma Myyryläinen

Andersson kysyy kumpi on suurempi sankari suomalaiselle Eugen Schauman vai Nikolai Bobrikov. Miksi kumpaakaan pitäisi pitää sankarina? Miksi yleensä pitäisi pitää sankareita?

Käyttäjän timoandersson kuva
Timo Andersson

Ei ole velvollisuutta pitää ketään sankarina. Ihmiset vain tahtovat olla sellaisia, että he nostavat sopivia hahmoja sankareikseen, eri ihmisryhmissä eri hahmoja.

Pyhimykset, marttyyrit, sotasankarit jne. ovat joillekin ihmisille identiteetinrakentamista. Katolinen kirkko, Neuvostoliitto tai natsi-Saksa laajensivat valtaansa sankarimyyttien avulla aivan tarkoitulksellisesti ja systemaattisesti.

Ilmiö on sinällään mielenkiintoinen: sankarit ovat verratavissa vaakunoiihin ja lippuihin. Ne ovat merkityksen kantajia tai merkkivälineitä.

Kun Bobrikov on kerran erittäin sopiva Putunin venäläiskansallisen kihkeän patrioottisen Venäjän sankariksi, voihan hän olla myöskin kyseisen järjestelmän länsimaalaisten ihailijoidenkin sankari, marttyyripyhimys, joka kuoli vihollisen ampumasta luodista sen vuoksi, että kenraalikuvernöörinä ajoi Venäjän (ja Bysantin viimeisen kaksoiskotka-dynastian) ikuista asiaa. Eugen Schauman sopii samaan asemaan toisille. Asiaan ei vaikuta se, myönnetääkö hahmo sankariksi tai ei, ilmiö on olemassa.

Käyttäjän myyrylainen kuva
Jorma Myyryläinen

Kysymykseni oli lähinnä retorinen tarkoituksenani yllyttää miettimään mitä oikeasti teemme fanittaessamme sankareitamme ja vihatessamme demoneitamme.

Anderssonin havainto sankareista vaakunoiden ja lippujen kaltaisina symboleina ja ikoneina on hyvä. Lisäisin niihin myös demonimme. Me tavallaan paalutamme niillä mielenmaisemamme kuten merkitsemme fyysistä reviiriämme konkreettisilla rakennelmilla.

Koemme turvallisuuden tunnetta vaeltaessamme sankarien reunustamassa pantheonissa tai olemme kuin Elysionin niityillä. Kun taas demoneiksi nostamistamme voimme hakea henkistä testosteronia ja lietsoa itsemme pyhään vihaan.

valtaa pitävät tai sitä havittelevat pyrkivat tuntemaan mielenmaisemamme ja yrittävät saada meidät kulkemaan siellä haluamiaan polkuja. Meillä tulisi olla lukutaitoa osata "lukea" miten meihin yritetään vaikuttaa.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kerronpa muistikuvan vuodelta 1960;

Ikaalisten kirkonkylä, kansakoulu, historian tunti:
Opettajamme, MP, punaposkinen, muistini mukaan Karjalan evakoita, Ikaalisten Kalevalaisten naisten perustajajäsen, kävi syksyllä 1961 Yhdysvalloissa ja toi tuliaisina meille lukkansa oppilaille kuulakärkikynät, elämäni ensimmäisen.

Opettaja kertoo, miten venäläinen valta tiukensi otettaan, ylioppilaat ja aktivistit ponnistelivat Suomen vapauden puolesta. Miten Eugen Schauman hankki pistoolin, ja työpäivän jälkeen meni ampumaradalle ja osutti maalitauluun - ja laukaisi; harjoitteli ja harjoitteli. Ja miten hän sitten meni Senaattiin ja laukaisi kohden tyrannia.
Muistan yhä, miten hiiskumatta tätä näytelmää kuuntelimme ja eläydyimme siihen. (Jossain takaraivon uumenissa pyöri kysymys, mitä sitten: mitä tämä on: eikö se ollutkaan murha vaan suuri kunnioitettava ja riemukas taistelu?...) Mitään kysymyksiä ei sallittu, eikä niitä osattu esittää.

Melko vahvaa vaikuttamista kansallisessa hengessä vielä vuonna 1960. Muistan opettajamme voimakkaan eläytymisen näihin historiallisiin kuvauksiin. Muun muassa kauan mielessäni vaikutti sen spartalaisen pikkupojan kohtalo, hänen otettuaan suljetussa muodossa ollessaan kesyn ketunpoikasen syliinsä, ja opettajaansa peläten hän sujautti ketun paitansa alle ja painoi sitä näkymättömiin. Kettu puri poikaa vatsaan, mutta tämän ilmekään ei värähtyänyt. Ei, ennen kuin hän vaipui kuolleena maahan.

Käyttäjän timoandersson kuva
Timo Andersson

Esitettäessä sankarina Eugen Schauman annettin siis ymmärtää, että hänen tekonsa ei ollut tavanomainen teko, jollaista tulisi pitää murhatekona, implisiittisesti, ei sanallisesti.

Toisen ihmisen hengenriistäminen ei ole pelkästään kuvauksensa perusteella asettuva minkään juridisen kategorian alle, ei kuolemantuottamus, surma, tappo tai murha. Kun juridiikka ja etiikka erotetaan, sekään, että teko asettuu jonkin juridisen kategorian piiriin, ei merkitse, että teko myös olisi éerrisesti sellainen, mitä ei tulisi tehdä. Juridiikan ja etiikan suhde on kontengentti, satunnainen.

Ilmeisesti juuri opetettiin sankaruuden etikkaa, joka on hyve-etiikkaa, selvästikin relativistista. Esiteltiin ominaisuuksia, jotka kyetessään saavuttamaan, ihminen tekee enemmän kuin keltään voidaan vaatia eli yli ihmisiä koskevan velvollisuuden. Sen moraaliyhteisön piirissä, johon lapsi haluttiin sosiaalistaa, kyseisten hyveiden saavuttaja oli vapaa toimimaan hyveidensä mukaisesti ilman että häntä koskevat myöskään ne rajoitteet, joita tavallisesti vaaditaan.

Esitetään kuvaus ihanteellisesti soturista, jonka asemassa olevalla on oikeus poikkeusihmisenä suorittaa määrätyn henkilön hengenriisto. Kysymyksessä oli eräänlainen aristokraattinen etiikka, jonka mukaan on oikeutettua riistää henki loukkaukseen syyllistyneeltä osapuolelta (vaikkakaan ei ole velvollisuutta).

Kristillisessä perinteessä, jossa itsemurha on tuomittu (toisin kuin esimerkiksi Japanin kulttuurissa), sallitaan oman henkensä uhraaminen, jos uhriin liittyy juuri hyveellisyyden osoittaminen, kuten muiden henkien pelastaminen. On kysymys rajanvedosta itsemurhan ja poikkeuksellisen sankariteon välillä. Bobrikovista voitiin ajatella hänen menettäneen oikeuden elämään, kun hän asettui Ruotsilta perityn Suomen lain yläpuolelle.

Näin voitaisiin yrittää ekplikoida opettajan sisäistämä etiikka. Itse kuulin kertomuksen kummitädiltäni.

Näkisin sen seikan, että Eugen Schauman antoi henkensä tekevän oikeuteuksi sekä "itsemurhan" että sen, että hän riisti hengen Bobrikovilta, joka omaa syytään oli menettänyt oikeuden elämäänsä, olevan keskeisiä seikkoja, joiden vuoksi Eugenin teko hyväksyttiin aikanaan Suomessa. Moraaliyhteisö käsitti relatiivisena ainoastaan Suomen suurruhtinaskunnan asukkaat.

Kettu-esimerkistä olen ajatellut, että siinä pikkupoika osoitti vaikenemisellaan spartiaatille (spartalaisten kansalaisoikeuksien haltijalle)kuuluvaa luonteenlujuutta ja oli sen vuoksi arvostettava.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Uskottavampi selitys mille? Tämä on keskustelupalsta ei propagandansyöttöalusta.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Case Immosen luulisi viimeistään pakottamaan PS-puolueen selventämään kantojaan suhteessa sekä putinin Eurasiaverkostoon että agressiiviseen eliittivihaan. Tämä blogi tuo hyvää aineistoa siihen kannanottoon.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Eugen Schaumaniin tulee suhtautua todellisuusefektinä josta tulee totuudellisuusefekti:

http://alkonkassalla.blogspot.fi/2015/06/todellisu...

Hänen nimensä nousee nyt esille, koska elämme taantuvassa ajatustotalitarismissa, jossa vahvistuu ilmiantokulttuuri:

http://alkonkassalla.blogspot.fi/2015/06/ajatustot...

Marko Huttunen

Oliko Bobrikovin ampuminen sitten terroriteko, murha vai isänmaallinen uroteko riippunee itse kenenkin maailmankuvasta mutta teko lienee ollut omiaan nostattamaan kansallistuntoa ja uskoa niissä piireissä jotka itsenäisyyttä ajoivat. Riskinä varmaankin oli että olisi alkanut kahta ankarampi sortokausi mutta Venäjällä riitti murheita onneksi muuallakin kun kartan vasemmassa ylänurkassa.

Olen hieman äimistellyt kun edesmennyt vasemmisto on muuttanut persujen aiemman "rasisti"-leiman nykyään "putinisti"-leimaksi, joko se rasistikortti viimeinkin sitten kärsi inflaation? Immonen hölmöili lisää "fasismi"-leimaa puolueelleen (lähinnä itselleen), mutta Immosta ei taida enää ottaa tosissaan oikein kukaan niin se nyt on ihan sama mitä se puuhailee. Kohta se Hirvisaaren tapaan heilailee itsensä ihan omaksi eduskuntaryhmäkseen ja hyvä niin, seuraavissa vaaleissa äänisaalis tulee lähinnä lähiomaisilta ja joltain v*tun vastarintaliikkeeltä.

Puolustusministeri Niinistö nyt kuitenkin melko anti-putinistisesti taisi torpata ryssän maakaupat Taipalsaaresta PV:n harjoitusalueen kupeesta jossa allekirjoittanutkin aikoinaan sotimisen jaloa taitoa kömpelösti opetteli. Ja jonne samoihin aikoihin upposi BTR-miehistönkuljetusvaunu vesistönylitysharjoituksessa hukuttaen mukanaan muistaakseni 8 varusmiestoveria. RIP.

Että jos tämä Niinistö ei nyt täytä "putinisti" määritelmää niin olisiko hän vasemmistolle edelleen vaikka edes natsi?

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Putinismi viittaa kansainväliseen politiikkaan siis Putinin hallinnon pyrkimysten edesauttamiseen kansainvälisillä areenoilla mitä osa EU-kriittisistä harrastaa. Voihan sitä sitten mummojen sumutuksesksi samalla pelastaa tontteja venäläisten hampaista mikä sinänsä onkin hyvä juttu mutta vähäpätöinen siinä vaiheessa kun Euaasian unioni yoteutuu.

Marko Huttunen

Sini, minulla on vakaa usko että meitä suomalaisia ei puhu itse pirukaan minkäänlaiseen liittoon ryssän kanssa kun siitä n. vuosisadan painimisen jälkeen on edes jollain tavalla irti päästy. Jos tämmöistä henkeä alkaa olla ilmassa niin pannaan rähinäksi yksissä tuumin. Suojaa sinä Eduskuntatalo, minä varjelen Savonlinnan sillat että saadaan kalusto kohti Viipuria.

Tuo yksittäisen tontin evääminen suomalaisiin käsiin keskeltä PV:n tärkeän harjoitusalueen on toki vain pisara meressä mutta oikea suunta. Loputkin pois ryssältä. Eikait ne Krimilläkään paljon tonttijakoja nyt kysele kun laittaavat (taas) tataarit sieltä maailmalle? Jos kartoittaa venäläisomisteiset tontit niin on selvää että naapurin diktaattori käyttää meitä hyväuskoisia uunoja hyväkseen meidän "humaanin" lainsäädännön kautta ja ostaa kolikoilla sen minkä se joutuisi seuraavan kriisin aikana hakemaan taistelemalla. Strategisia asemia ja tiedusteluposteja me pässit olemme jakaneet jo vuosia sille taholle joka on meidän ainut potentiaalinen vihollinen. Hölmöä. Ja suomettunutta suomusilmäisyyttä.

Ryssällä on oikeus kiistää suomalaiselta vanhan kotinsa osto Raudusta mutta meillä on velvollisuus myydä ryssälle vaikka Tikkakosken lentokentän vierestä tontti jos vain rahaa löytyy? Siinäpä passaa sitten arvioida hälytysaikoja, Hornetin aseistusta ja koulutuksen tehokkuutta ihan paikan päällä.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Marko H."Sini, minulla on vakaa usko että meitä suomalaisia ei puhu itse pirukaan minkäänlaiseen liittoon ryssän kanssa kun siitä n. vuosisadan painimisen jälkeen on edes jollain tavalla irti päästy. "
Ihan löysää puhetta kun just tänään Hanhikivi sulkeutui suomalaisilta ja Rosatom tekee sinne ydinvoimalaitoksen.

Käyttäjän timoandersson kuva
Timo Andersson

Venäjästä irtipääseminen on jo historiaa. Nyt olemme siirtyneet uussuomettumisen aikaan.

Vilpitömästi isänmalliset perussuomalaiset ovat ilmeisesti polittisesti niin kokemattomia, tietämättömiä tai opimiskyvyttömiä, etteivät he kykene tekemään oikeita johtopäätöksiä Venäjän sisäisestä tilasta ja Venäjän kansan ahdingosta. Liittoutumattomaksi jääneenä Suomeen kohdistuu epäluulo niin Venäjältä kuin lännestäkin. Tämän tulisi tajuta Suomen ulko- ja turavallisuuspolitiikan hoitajapuolueenkin.

Venäjän myötäily helposti tiputtaa Suomen harmaalle hyöhykkeelle, ja kun Venäjä on palannut autoritääris-imperialistiseksi valtioksi, sen lähiulkomaana maamme voi olla ainoastaan nimellisesti itsenäinen. Vaara, että joudumme lännen ja idän taistelukentäksi, on suurempi harnaalla vyöhykkeellä kuin jos pysyttelisimme meidät länteen liittäneiden päätöstemme tekana. Tämä nimittäin suojaa meitä Venäjän kehittyvältä totalitarismilta ja voi vahvistaa lännen luottamuksen siihen, että olemme länsimaa. Toinen vaihtoehto on pahempi.

Venäjästä riippuvana Suomi ei ole enää Venäjän liittolainen, vaan alusmaa. On tuskin sankarillista hankkiutua asemaan, jossa olemme oman puolustuksemme varassa, ja jossa jos vara pettää, niin emme muuta voi kuin antaa henkemme, jos tahdomme säilyttää vapautemme. Tätä putinismi on konkreettisesti. Maata ja kansaa voi kohdata perikato, jos pahin toteutuu.

Suomessa olisi pitänyt seurata Venäjän oloissa tapahtuneita muutoksia, mutta tämä on lyöty laimin, joten kohtalomme saattaa olla vähemmän mairitteleva. Vastuu on perussuomalaisten, kun kerran he ottaneet sen kannettavakseen ministereinä.

Kansaa perussuomnalaiset ovat pettäneet ollen olevinaan isänmaallisia, mutta ollen kuitenkin tekemnättä mitään isänmaan hyväksi tai ajaen osaamattomuuttaan Suomen Venäjän syliin tai karhun kainaloon. Tästä voi pahimmillaan seurata se, että isänmaan hyväksi toimivia aletaankin vianota isänmaan nimissä, mitä uussuomettuminen on.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Juuri noin minustakin tuntuu. Mitä paremmin sulaudumme länteen sitä vaikeampi Venäjän on meitä uhata. Ei sen pitäisi olla yhtään vaikeampaa.

Käyttäjän myyrylainen kuva
Jorma Myyryläinen

Minä taas en ajattele noin. Jos sulaudumme "länteen" niin menetämme samalla tavalla vapautemme ja olemme vaarassa joutua sotatantereeksi.

Periaatteessa meillä on kolme vaihtoehtoa:
1) liittoudumme Venäjän kanssa
2) liittoudumme USAn kanssa (jota olemme jo pitkälle tehneet)
3) olemme puolueettomia ja jättäydymme sotaliittoutumien ulkopuolelle.
Olen päätynyt kannattamaan viimeksimainittua vaihtoehtoa koska siinä säilytämme maksimaalisen vapautemme jos onnistumme olemaan kustannus/hyöty -suhteella mitattuna liian kalliita kummallekaan osapuolelle valloitettavaksi. Hyötysuhdetta arvioitaisessa voimme omin toimin vaikuttaa jakolaskun molempiin tekijäihin.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen Vastaus kommenttiin #23

Minä tarkoitan myös kulttuurin ja yhteistyön tasolla tapahtuvaa liittoutumista. EU vastustus on aika usein kapuloiden laittamista niihin rattaisiin. En usko liikaan kansallistunteella ratsastamiseen vaan näen senkin naamioituna putinismina.

Käyttäjän myyrylainen kuva
Jorma Myyryläinen Vastaus kommenttiin #24

Lappalainen näkee ilmeisesti ihan turhia mörköjä. Eikö kansallistunnetta lietsota myös toiseen suuntaan? Putinisteja, kuviteltuja ja todellisia, vastaan?

Putinistihan iskusana jolla peikotetaan jokainen joka uskaltaa vastustaa nykyistä vallalla olevaa NATOttamista ja sitoutumista EU-liittovaltioon sekä sitouttamista USAn aggressioihin ympäri maailmaa.

Sinällään olen myös vastaan "liiallista" kansallistunnetta. Mutta miten sitä annostellaan oikea määrä? Msitä löytyy tarpeeksi taitava apteekkari ja hänelle oikea resepti?

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen Vastaus kommenttiin #26

Se ei lähde puheista eikä kiihotuksesta vaan pelkistä hyvistä teoista. Persut rakentelee jotain suomenomistustusideologiaa ja samalla esim äänestävät (Sampo Terho eu'ssa) veroparatiisien puolesta. Ne jotka tekevät hyvää työtä käytännön tasolla, riippumatta millä tontilla, vahvistavat suomalaisuutta. Nettitrollaus minkään suuntaimen ei ole koskaan kotiinpäin vetämistä.

Käyttäjän myyrylainen kuva
Jorma Myyryläinen Vastaus kommenttiin #27

Toisen puheet ovat toisen kiihotusta et vice versa. PerSulit ovat todellakin omituisen ristiriitaisia toimissaan. Eiväthän juuri ketkään ole politiikassa ihan kaikessa ja kaikenaikaa pitäneet lupauksiaan mikä olisikin käytännön muuttuvassa maailmassa mahdotonta. PerSulit ovat kuitenkin onnistuneet lyhyen historiansa (lyhyt ellei sitä lasketa aina Ernesti Henttusesta) aikana muuttamaan niin montaa kertaa mieltään kun päätöksenteon aika on tullut.

Isänmaallisen suomalaisuuden sitominen hyvän tekemiseen on ihan hyvin tehty, siis isänmaallista jos tuollainen kehäpäätelmä sallitaan. Meidän ongelmamme kuitenkin on, että emme tunnista hyvää samalla tavalla kun meillä on omat etumme ja omat niiden kautta muodostuneet katsantokantamme. Ja silloin taas vähintäänkin leimasanat viuhuvat, toivottavasti ei sentään muut.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen Vastaus kommenttiin #28

Juuri tekemällä oppii tunnistamaan hyvän. Käsityöläinen tai käsityöläisen mielenlaadulla varustettu minkä tahansa alan tekijä on hyvä erottamaan hyvän huonosta.

Käyttäjän myyrylainen kuva
Jorma Myyryläinen Vastaus kommenttiin #29

Hyvähän on hyvää vain suhteessa huonoon. Epäilenpä käsityöläisen taitoa itse sisäsyntyisesti erottaa omasta tekemisestään hyvää huonosta ilman, että joku sitä hänelle opettaa ulkoa päin. Hänellä täytyy olla vertailukohtina sekä hyviä että huonoja tekeleitä jotta osaa arvottaa omaansa. Sama pätenee kaikilla aloilla.

Samaten hyvän hyvyys ja huonon huomous ovat lisäksi kiinni myös siitä mihin niitä aikoo käyttää. Hyväkin hilavitkutin on huono jos sille ei ole ollenkaan käyttöä vaan tarvitseekin päristintä. Samaten iänmaallisuuden suhteen hienokin pyssyparaati on huono jos tarve on leivälle.

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen Vastaus kommenttiin #23

#23 Suomen puolueettomuus on maan stratekisen sijainnin kannalta ehto maailmanlaajuisen yhteiskunta rauhan säilyttämiseksi, joten niin kauan kuin Venäjä voi luottaa Suomeen ja turvautua itsenäisen maan puskurikilpeen ei Suomella ole hätää tahi tarvetta pelätä valtion miehitystä. Ve näjä siis omastapuolestani piilotella turvassa Suomineidon seläntakabna Idän ja Lännen hiiri-kissa leikissä josta ei ota selvää kumpi on kumpi.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen Vastaus kommenttiin #31

Vaikea tietää kirjoitatko naiviuttasi tai trollaatko.

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen

Kannattaa tutustua historiaan, eikä yhdestä vaan useammasta näkökulmasta. Vain sen kautta ymmärrämme miksi olemme tässätilanteessa. Joten taustoihin tutustumalla voidaan päätellä että niin kauan kuin suomi on Lännen tiellä se suojaa Venäjää. Tilanne oli toinen silloin kun Suomi oli osa Ruotsia. Pikkuvuhan aikaan Venäjän keisarinna antoi manifestin Suomen itsenäistämisestä ja kutsui Turunvaltionpäivät koolle, Euroopan asettamat pakoitteet ajoivat kuitenkin keisarinnan aikeet hajoittaa Ruotsisuurvalta alas ennen kuin herttua Karl Peter Ulrich Holstein-Gottorp eli tuleva tsaari Pietari III sai tietää koko asiasta. Ulrich kuitenkin peri Venäjän kruunun menetetystä mahdollisuudesta huolimatta. Tässä siis yksi esimerkki itsenäisen Suomen tarpeellisuudesta Venäjän suojakilpenä Länttä vastaan.Tällä hetkellä tätä yhteiskunnan ja rauhan tasapainoa uhkanee Suomen ylimaalinen lännettyminen ja halukkuus liittoutua Natoon, mikä tekee epävarmasta ja pelokkaasta venäjästä yhtä arvaamattoman uhan kuin nurkkaan ahdistetusta sudesta.

Käyttäjän timoandersson kuva
Timo Andersson

Keisarinna Elisabet julkaisi 10.3.1742 manifestin ruotsiksi ja suomeksi. Kysymyksessä oli sotapropaganda, jollaista Venäjä nykyäänkin levittää. Elisabeth kehottaa Suomen asukkaita eroamaan Ruotsista ja perustamaan autonomisen valtion Venäjän suojeluksessa.

Päästyään helposti miehittämään Suomea (miehitysaika tunnetaan pikkuvihana, käydyn sodan nimi oli hattujen sota) Elisabethilla ei ollut syytä lunastaa lupaustaan tukea autonomisen Venäjän protektoraatin perustamista.

Kuitenkin Turun maapäivät olivat valmis (8.10.1742) valitsemaan Elisabethin sisarvainajan pojan, tuolloin jo Venäjän kruununperillisen Karl Peter Ulrichin, Holstein-Gottorpin herttuan, Suomen hallitsijaksi. Hän oli Kaarle XII:n sukulinjaa, Ruotsin kuningashuoneen erästä sukuhaaraa, vaikkakin toista, joka oli vallassa Ruotsissa Vapaudenaikana. Tätä sanotaan vuoden 1742 kuningashankkeeksi. Elisabeth ei ollut kiinnostunut lupaustensa lunastamisesta, koska hänellä oli Suomi käsissään muutoinkin sotajoukkojensa avulla.

Elokuvadiiva Marlene Dietrichin tähdittämässä Hollywood-elokuvassa Intohimojen keisarinna sivumennen sanoen esitetään populaarikulttuurinen versio siitä, kuinka keisarinna Katariina II syrjäytti itseään kyvyttömämmän maineessa olevan miehensä Pietari III:n Venäjän valtaistuimelta.

Tultuaan hallitsijaksi vallankaappauksella (Venäjällä maan tapa) Pietari I:n (Suuren) tytär Elisabeth haetutti lähes heti omaksi seuraajakseen sisarvainajansa pojan Karl Peter Ulrichin, herttua Karl Peter Ulrich Holstein-Gottorp. Koska uusi hallitsijatar oli kyvytön saamaan omia lapsia. Kruununperillisen puolisoksi hän valitsi nuoruudenkihlattunsa, Anhalt-Zerbstin herttuan, Karl Augustin tyttären Sofian, joka sai käännyttyään ortodoksiksi nimen Katariina.

Karl Peter Ulrich seurasi tätiään Venäjän tsaari Pietari III:si. Hänet muistetaan siitä, että hänen puolisonsa Katariina (edellä mainittu Sofia) syrjäytti hänet palatsivallankumouksella ja alkoi hallita Venäjää nimellä Katariina II, hallitsijattarena, joka oli Venäjän uuden ajan merkittävin hallitsija. Katariina II:lla oli kolme lasta, joista kenenkään isä Pietari III ei tiettävästi ollut.

Siihen, että Karl Peter Ulrich Holstein-Gottorp tuli hallitsija Pietari III:ksi, vaikutti ratkaisevasti, että hän oli lapsettoman Elisabethin valmiiksi valitsema kruununperijä. Sillä, ettei miehestä tullut Suomen ruhtinasta, on sangen merkityksetön seikka. Mihin sen merkitys perustuisi? Merkitystä oli vain sillä, että hän, kuten jo sanoin, Venäjän kruununperijä.

Vaikkakin Elisabeth olisi hyväksynyt oman kruununperillisensä Venäjän suojeluvallassa olevan Suomen ruhtinaaksi, maastamme olisi todennäköisesti tullut Venäjän osa heti, kun Karl Peter Ulrich olisi perinyt Venäjän keisarikruunun, jos historia olisi edennyt niin kuin aktuaalisesti kävi Venäjän osalta, niin tsaarin puoliso Katariina olisi syössyt hänet vallasta tullen hallitsijattareksi. Tuskin mitään myöhempiä Anjalan liittoja ei olisi tullut.

Elisabethin aikana ei ollut mitään Venäjään kohdistuvia pakotteita. Pietari I:n hallintokaudella Venäjä oli Pultavan taistelun jälkeen aivan 1700-luvun alusta tullut Ruotsin sijasta eurooppalaiseksi suurvallaksi. Mitään länsimaista painetta ei liene kohdistunut Venäjään. Pikkuvihan päättyessä Venäjä otti Suoman alueesta Ruotsilta melkoisen osan Itä-Suomea.

Elisabethin manifesti oli pelkästään sotapropagandaa, tuskin sitä oli tarkoitus toteuttaa, paitsi jos Venäjän sotamenestys olisi ollut huono ja tuo valtio olisi joutunut vetoamaan siihen, että Suomen säädyt halusivat eroon Ruotsin yhteydestä. On syytä muistaa, että vielä Porvoonkin valtiopäivien aikaan (1809) talonpoikien taivuttelu oli vaikein osa autonomian luomista. Pikkuviha oli kuitenkin miehitys, jonka aikana majoitus-. muonitus- ja kyyditysrasitus talonpojille olivat sietämättömiä, vaikkakaan miehitys ei ollut muutoin yhtä rasittava kuin isoviha.

Nykyinen Putinin Venäjä ei ole verrattavissakaan Elisabethin tai Katariina II:n ajan Venäjään, vaan vertauskohtana on kenties Iivana IV Julman Moskova (kun 1600-luvun alun ja keskikohdan sekasorron aika rinnastuu Jeltsinin Venäjän hajanaisuuden aikaan). Nykyinen Venäjä on paljonkin heikompi kuin Elisabethin ajan Venäjä. Ruotsi oli menettänyt suurvalta-asemansa hänen aikanaan.

Rinnastus hattujensodan ja pikkuvihan ja nykytilanteen välillä ontuu.

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen

Manifestin motiivista on useita spekulaatioita, yksi näistä on tämä sotprogakanta jota epäillään syyksi - siis EPÄILLÄÄN. Lisäksi jos Suomi ei olisi maantieteellisesti Venäjää länneltä suojaavassa asemassa tämä olisi vallattu takaisin samaanaikaan baltianmaiden kanssa. Toisin kuin Elisabetin spekuloitu manifesti niin mainilan laukaukset ovat todettu Suomalaisten sisäisenä sotapropagandana ja Venäjällä tapahtuneena väärinymmärryksenä (ei ole tämänpäivän juttu että kertomuksia muutellaan ja paisutellaan).

Käyttäjän timoandersson kuva
Timo Andersson

Pultavan taistelun jälkeen menetettyään euroopplaisen suurvalta-asemansa Ruotsi joutui asemaan, jossa se oli Venäjän armoilla. Vapaudenajan valtiomuoto (jossa kuninkaanvaltaa säädyt rajoittivat kuninkaanvaltaa tai korvasivat sen) oli Venäjän toiveiden mukaisen, koska Venäjän oli mahdollista painostaa Ruotsia toimimaan Venäjän haluamalla tavalla.

Venäjän laivasto tunkeutui omavaltaisesti Ruotsin alueelle, Venäjä lahjoi Ruotsin poliitikkoja ja pyrki viakuttamaan vallanperimykseen jne. Ruotsi oli vajonnut eräänlaiseksi puskurivaltioksi. Niin kauan kuin Venäjän miehitysjoukot olivat Suomen alueella, keisarillinen hallinto Venäjällä luonnollisesti pyrki lietsomaan Suomessa tyytymättömyyttä Ruotsia kohtaan, koska sekin oli keino painostaa Ruotsia. Osan Suomesta Venäjä jätti Ruotsille, mutta itäraja oli kuitenkin siirtynyt länteen Savoon asti, koska Venäjä otti osan maastamme (kysesssä on ns. vanha Suomi).

Mainilan laukaukset tuovat mieleen Kustaa III:n lavastaman rajavälkohtauksen itärajalle. Venäjä lavastettiin hyökkääjäksi, jotta Ruotsin valtaneuvosto olisi saatu vedetyksi sotaan Venäjää vastaan. Kustaa III pyrki sodan avulla lisäämään Ruotsin itsenäisyyttä suhteessa Venäjään. Ruotisn heikkous oli poistanut suomalaisilta mahdollisuuden tavoitella puskurivaltion asemaa.

Kuka on todennut ja mitä Mainilan laukauksista?

Putinillakin on sisäpoliittinen syy (jos jätetään huomiotta ulkopoliittinen) teeskennellä, ettei se sodi Ukraianassa. Venäläiset on kasvatettu ajattelemaan ukrainalaisia veljeskansana, jota vastaan ei voida hyökätä avoimesti ilman että se voisi alentaa Putinin kansansuosiota. Siksi Venäjän propagandassa sanotaan lännen hyökkäävän ja joidenkin ukrainalaisten liittouutneen hyökkääjien kanssa. Vanha virsi on päältä kaunis.

Tällä hetkellä Ruotsi riittää lännen ja Venäjän puskurivaltioksi, koska Ruotsihan ei pyri suurvallaksi tai olemaan liittouutnut Naton kanssa tai ainakin kysymys länsisuuntauksesta on auki Ruotsissa. Putinilla ei ehkä mitään pakottavaa syytä kajota Suomeen, sille riittää vain Suomen natojäsenyyden estäminen. Millä Suomi vosi senjälkeen painostaa Venäjää poliittisesti? Pelkän sotilaallisen pelotteen varaan ei kannata jättäytyä.

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen Vastaus kommenttiin #44

#44
"Putinilla ei ehkä mitään pakottavaa syytä kajota Suomeen, sille riittää vain Suomen natojäsenyyden estäminen. Millä Suomi vosi senjälkeen painostaa Venäjää poliittisesti? Pelkän sotilaallisen pelotteen varaan ei kannata jättäytyä."

Silloin kannattaisi olla ovela ja sopia riippuvuussuhteita, on siis syytä miettiä mitä Suomella on tarjota Venäjälle uudelleen luodun luottamuksen lisäksi. Voisiko Suomi laajentaa koulubisnestä Venäjälle vai tuottaa yhteiskuntaa edistävää palvelua? Mahdollisuuksia varmaan löytyy monia ja uusia syntyy jäämeren laivaväylän avattua ja talouden painopisteen siirryttyä Jenkeistä Kiinaan.

Käyttäjän timoandersson kuva
Timo Andersson Vastaus kommenttiin #46

Venäjälle täytyy olla myös jonkinlainen pakote sopimuksessa pysymiseen. Jos tällaista ei ole, niin sopimuksilla ei ole merkitystä. Viime kädessä Venäjää pidetään epäluotettavana sen lähiulkomailla sen vuoksi, että se on rikkonut ydinsulkusopimukseen liittyvää Budapestin muistiota vastaan,

Venäjä on syönyt antamansa sanan, kun entisten neuvostotasavaltojen ydinaseita rajoitettiin sopimustietä. Ukraina luopui ydinaseistaan, Venäjä ei, mutta Venäjä petti tuon ydinaseista luopumisen mahdollistavista antamistaan turvallisuustakeista. Tämä seikka on kiristänyt suurvaltasuhteita sen lisäksi, että Venäjä on uhitellut ydinaseellaan. Venäjä on myös esitellyt luvattomasti omia aseitaan Ukrainan maaperällä, siis aseistanut huippumoderneilla aseilla Ukrainan vastaisia taistelijoita (riippumatta siitä, keinä heitä pidämme).

Suomi on käytännössä mukana niiden maiden joukossa, joiden aserajoituspyrkimyksiä Venäjä vastustaa. Kuinka tällaisessa tilanteessa Suomi voi pyrkiä sopimuksiin, jotka myös pysyisivät voimassa?

Kiristyneessä turvallisuustilanteessa tulisi pystyä hoitamaan suhteet länteen, mutta sopimukset sitoisivat Suomen Venäjään. Mitä jos sopimukset eivät pysykään voimassa? Mitä sitteen tehdään? Moni kysymys on auki.

Käyttäjän myyrylainen kuva
Jorma Myyryläinen

Andersson vertaa: "Nykyinen Putinin Venäjä ei ole verrattavissakaan Elisabethin tai Katariina II:n ajan Venäjään, vaan vertauskohtana on kenties Iivana IV Julman Moskova"

Ivan IV vapautti Moskovan suuriruhtinaskuntaa Tataarien vallasta. Perusti kansanedustuslaitoksen, vastusti ylimystön ja tuolloisten oligarkkien valtaa. Hän myös perustutti ensimmäiset kirjapainot ja rajoitti kirkon poliittista valtaa. Vertautuuko Putin siinä suhteessa Ivan Vasilevitsiin?

Vai tarkoittaako Andersson myöhemmällä iällä mielenterveysongelmista kärsinyttä Ivan IV:ttä? Silloin häntä ilmeisesti riivasi liioiteltu mutta suurelta osin myös aiheellinen pelko poliittisia vastustajiaan kohtaan.

Lisänimi Julman Ivan IV:lle ovat antaneet hänen poliittiset vastustajansa ja heiltä se on omittu länsimaiseen kielenkäyttöön propagandatarkoituksissa. Venäläisille hän on Groznyi (Грозный) eli ankara, kunnioitettava ja pelkoakin herättävä.

Molemmissa sekä Vladimir Putinissa että Ivan Rurikissa on toki yhteisenä, että meille heistä yleisenä esitetty kuva on pääasiallisesti heidän vastustajiensa piirtämä.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Ehkä molemmilla mutta ainakin Putinilla on kriitikkoja myös Venäjällä, vaikka onkin rakentanut kauhean systeemin heidät hiljentääkseen. Jos Putin menettää otteensa tulemme näkemään kuinka epäaitoa tai pinnallista häneen kohdistunt kultti ja kuuliaisuus on.

Käyttäjän myyrylainen kuva
Jorma Myyryläinen

Ivan IV:llä oli vastassaan kirkko ja pajarit, Putinilla kommunistit ja hajanainen ja marginaalinen oikeisto. Käsittääkseni Ivan Vasiljevitšin Opritšnina oli ajan hengen mukaisesti Vladimir Vladimirovitšin käytössä olevaa systeemiä rankempi. Tosin sitäkin pitää verrata aikakauden muihin vastaaviin ja nykyisiä nykyisiin.

Aika tulee näyttämään millainen jälkimaine Vladimir Vladimirovitšille tulee syntymään a) heti b) jonkin ajana kuluttua. Emme vielä tiedä pääseekö sen muodostamaan hänen kannattajansa vai käykö kuten Ivan Vasiljevitšille, että jälkimaineen rakentavat hänen vastustajansa.

Rakennetut kultit ovat aina pinnallisia, ovat ne sitten ihailua tai inhoa. Osa niistä puhkeaa aikanaan jos niille ei ole käyttöä tai rakennelma kasvaa muuten huteraksi. Osan tarkoituksellisesta purkamisestakin saattaa olla hyötyä. Aina niiden rakentaminen ja purkaminen ovat tarkoituksenmukaisuuskysymyksiä.

Putinin ympärille näyttää rakennetun sekä ihailun että inhon kulissit. Molemmat tarkoitushakuisella aikomuksella. Ihminen ja johtaja niiden alla on varmasti ihan toisenlainen ja tuskin selviää meille oikeassa valossaan koskaan koska emme häntä henkilökohtaisesti tunne. Hänet tuntevillekin on syntynyt oman näköinen kuva omasta näkökulmasta nähtynä. Tämä koskee ihan kaikkia ihmisiä joilla jonkinlainen julkinen kuva on.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen Vastaus kommenttiin #39

Luultavasti kirkostakin vain johto on Putin kannattaja.

Käyttäjän myyrylainen kuva
Jorma Myyryläinen Vastaus kommenttiin #40

Kirkot, etenkin kristilliset, kannattavat aina mielellään valtaa jos siltä tippuu edes osa vallasta myös kirkon johtajille. Niinpä Putinilla ja Venäjän ort.kirkolla on molemmilla annettavaa toisilleen. Niin kauan kuin symbioosi jatkuu, tukikin jatkunee.

Kirkkokuntien jäsenistöt taas lienevät yleensä melko konservatiivisia tai ainakin konservatiivisempia kuin niiden ulkopuolella olevat. Venäjän suuren valtakirkon jäsenistö siis suhtautunee politiikkaan melko konsrvatiivisesti eli kannattaa vallan jatkumoa, nykyisin Putinia. Hänen jälkeensä se halunnee jatkumon jatkuvan ellei Putin käänny yllättäen arvoradikaaliksi. Siitä ei kuitenkaan ole näkyvissä mitään merkkejä.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen Vastaus kommenttiin #41

Luulen että yksinkertaistat. Kirkot siis kristilliset ovat useinkin radikaaleja ja luulen että Venäjälläkin kuohuu pinnan alla. Niin agressiivinen oli ja on vieläkin Pussy Riotéja kohtaan ojennukset että ihan selvästi tarvittiin pelotetta. Niin monet aliarvioivat venäläisiä kun luulevat ettei siellä ole hereilläoloa pinnan alla. Sen jopa näkee venäläisturistien silmistä että osa on ihan hereillä.

Käyttäjän myyrylainen kuva
Jorma Myyryläinen Vastaus kommenttiin #43

Lappalainen epäilee minun yksinkertaistavan. Enpä luule. Minusta kirkkojen radikaalius valtaa kohtaan on suorassa suhteessa siihen miten kirkko, s.o. kirkon johto, katsoo itse hyötyvänsä suhteestaan. Jos vallan tukeminen on hyödyllistä oman yhteiskunnallisen aseman kannalta, niinkuin nykyisellä Venäjällä, he sitä tukevat. Jos taas hyöty on vähäisenpää, tukikin hiipuu. Niin kävi m.m. muinaisessa NL:ssa. Sen sijaan esimerkiksi Puolassa suhde oli niin epäedullinen kirkon johdon kannalta, että se organisoi vastavaltaa.

Tietenkin suhde on aina molemminpuolinen. Nyky-Venäjällä valta katsoo hyötyvänsä kirkosta ja käyttää sitä hyödyksi julkisessa kuvassaan. Kuten Anderssonkin tuossa vieressä toteaa, NL:n aikana valta ei katsonut kirkkoa tarvitsevansa (pl. sota-ajan kriittisimmät hetket) ja suhde oli etäisempi ja jopa ajoittain vastakkainenkin.

Itse en menisi kremnologiassa niin pitkälle, että arvioisin silmien pilkkeistä vallan vahvuutta. Se kuulostaa vähän samalta kuin kahvinporoista ennustaisi.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen Vastaus kommenttiin #48

No olihan tuossa tuo Puolan esimerkki. Ja Etelä-Amerikassa on ollut kirkollista radikalismia. Mutta kai minun hellimät illuusioni on tässä tullut selän sinun että blgistin kumoamiksi. Kirkko on pelkkä vallan työkalu, etenkin Venäjällä ja yleensä kaikkialla.
Se mitä ihmiset välittävät katseillaan ei ole mitenkään väheksyttävää. Varsinkin epävarmoina aikoina on ihmisen kyky saada informaatiota todella paljon pikakatseella ihan relevantti ominaisuus. Esim se viha jota nousukasoikeisto mobilisoi netissä aiheuttaa sen että on todella terveellistä seurata milloin se siirtyy kaduille. Vaikka se tapahtuu silloin öisin sen näkee päivälläkin jos osaa katsoa. Olin lapsi suurlakon aikana ja jo silloin näin yhteiskunnan epävakauden hetkittäin ihmisten ilmeissä.

Käyttäjän myyrylainen kuva
Jorma Myyryläinen Vastaus kommenttiin #49

Lappalainen kirjoitti: " Kirkko on pelkkä vallan työkalu, etenkin Venäjällä ja yleensä kaikkialla."

Aivan, tämä on käsitykseni. Kirkko on vallan väline niin Venäjällä kuin meillä täälläkin. Yhteiskunnallinen tilanne ja ihmisten mielten maisemat hieman poikkeavat toisistaan joten käytännön ilmentymät miten tuota ja muita vallan välineitä käytetään vaihtelevat.

Lappalainen kirjoitti: "Se mitä ihmiset välittävät katseillaan ei ole mitenkään väheksyttävää. "

Suhtaudun kriittisesti ihmisten, omaanikin, kykyyn havainnoida ympäristöä. Uskon havaintoja pikemminkin seliteltävän valikoivasti jälkikäteen. Siis siten, että muistamme vain osan havainnoistamme ja korostamme niitä. Muistamme siis jälkikäteen kuinka näimme ennusmerkkejä tyyliin "mitäs minä sanoin". Niin selittelemme niin pyhinä pidettyjä kirjoituksia, Nostradamusta kuin omia muistikuviamme.

Mutta toisaalta on myös totta, että yhteiskunnallinen radikalisoituminen(-kaan) ei tapahdu spontaanisti hetkessä. Sillä on kehityksensä ja lietsoitumisensa. Mutta mitikä ovat sen aidot ja oikeat merkit? Esimerkiksi NL:n romahduksen merkkejä tunnistettiin ja sitä ennustettiin 75 vuotta tapahtuvaksi minä hetkenä hyvänsä. Lopulta se tapahtui ja moni onnellinen saattoi jälkikäteen sanoa, että minä ennustin sen jo silloinjasilloin.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen Vastaus kommenttiin #51

No jos on valkoihoinen vankkarakenteinen heteromies niin ei ole oppinut tulkitsemaan asenteita koska ei ole koko ajan sillä rajalla että koska lentää ulos tai saa turpiin. Liberalismi on aistinvaraista elämistä.

Käyttäjän myyrylainen kuva
Jorma Myyryläinen Vastaus kommenttiin #52

Olen todellakin valkoihoinen vankkarakenteinen heteromies. Liiankin vankkarakenteinen josta terveydenhoitohenkilökunta jaksaa joka kerta tavattaessa minua muistuttaa. Valkoihoisuudesta ja heteroudesta huolimatta olen yrittänyt jaksaa puolustaa erilaisten ihmisten oikeuksia ja arvoliberalismia.

Tunnustan myös, että asenteiden tunnistaminen on minulle vaikeaa. Niinpä olen törmännyt monasti tilanteisiin joissa oman turvallisuuden ja fyysisen koskemattomuuden kannalta olisi ollut viisaampaa pysytellä vaiti ja siirtyä vaivihkaa johonkin muualle. Onneksi olen kuitenkin yleensä ajoissa tunnistanut kehonkielen voimakkaampia ilmauksia.

Liberaalius ei ole minulle pelkästään aistinvaraista toimintaa. Se on minulle mitä suurimmassa määrin järkeen perustuvaa. Niinpä olenkin päätynyt erottamaan taloudellisen libaralismin arvoliberaaliudesta ja kannattamaan jälkimmäistä sekä vastustamaan ensinmainittua.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen Vastaus kommenttiin #53

Taisin kommentillani viedä tämän sivuun. Aistinvaraisuus sisältää ymmärtämisen ja tulkinnan ja tason jossa ei ole aistivan yksilön pelkästä omasta mahasta kyse. Mutta ääni, tapa olla tilassa ja tapa pukeutua ja kammata ovat katseiden (tai niiden puutteen) lisäksi sosiaalista "ainetta" ja kieltä jota ihmiset mitä suurimmassa määrin käyttävät. Myös kaupunkisuunnittelu mikro- ja makrotasolla ovat lakia ja politiikkaa. Autoritäärisen nousukasoikeiston ilmaisuvälineinä ovat vielä vaan puhetavat ja ilmeet ja symbolina vasta se uutuutta loistava auto. Toisaalta käytöstavoissa olisi ollut hyvinkin ennakoitavissa jo pitemmän aikaa.

Käyttäjän myyrylainen kuva
Jorma Myyryläinen Vastaus kommenttiin #54

Lappalainen ei itse asiassa vienyt kommentillaan mielestäni ollenkaan harhaan. Kun ihminen tekee kaikenlaisia valintoja, se heijastaa hänen mielensä maisemaa ja sitä voi "lukea". Viestit eivät kuitenkaan ole yksioikoisia. Kaikki kalapuikkoviiksiset punaisen lihan syöjät eivät ole naisensa hakkaajia eivätkä kaikki löysään värikkääseen villapaitaan pukeutuneet poninhäntäpojat ole pasifistisia ituhippejä. Jos me lähdemme tekemään johtopäätöksiä lukemalla ulkoisen habituksen tai käyttäytymisen piirteitä, haksahdamme hyvin helposti lyömään ennakkoluulojemme leimoja.

Oma lukunsa on käyttäytymisen arviointi. Siinä on toisaalta aiemmin opittua mutta myös luonnonvaraista, siis Homo sapiensin lajikehityksen mukanaan tuomaa. Osa käytöksestä ja reaktioista on tietoisesti opittuja ja viesteiksi valikoituja eleitä mutta osa on myös tahdosta riippumattomia opittuja tai perittyjä refleksejä. Sekin on keitos josta ei kannata lähteä liian varmasti "lukemaan" aikomuksia tai ennustamaan tulevia.

Lienemme siis samaa mieltä, että ihmisen käytös on sosiaalista "ainetta" mutta itse olisin varovainen sitä "lukiessa" ja sen perusteella johtopäätöksiä tehdessä.

P.s. vastenmielisyys autoritääristä nousukasoikeistoa ja heidän käytöstään kohtaan lienee yhteinen.

Käyttäjän timoandersson kuva
Timo Andersson Vastaus kommenttiin #49

Viittasin eroon roomalaiskatolilaisuuden (Etelä-Amerikassa) ja kreikkalaiskatolilaisuuden (tai luterilaisuuden) välillä. Jälkimmäiset eivät helposti kyseenalaista valtion auktoriteettia, tosin niillä on erona se, että luterilaiset ovat pitemmällä sekularisaatiossa. Roomalaiskatolilaisuus on yhtä vähän sekularisoitunut kuin kenties ortodoksisuuskin, mutta tottunut asettumaan valtiota vastaan.

Etelä-Amerikan katoliset radikaalit eivät saaneet Vatikaanin konservatiivien hyväksyntää vapautuksen teologiassaan. Etelä-Amerikassa katolilaisuus on sekoittunut intiaanien uskomuksiin ja kirkko oli menneinä vuosina (nykyään tilanne on toinen) harvoja instituutioita, jotka kykenivät haastamaan armeijan. Tämän tuella pidettiin pystyssä sotilasdiktatuureja.

Historiallisesti ortodoksinen kristinusko ollut valmiimpi suosimaan valtiolle alistumista eli ollut esivaltauskoisempi kuin roomalaiskatolilaisuus. Tämä on konservatismista riipppumaton seikka. Ortodokseista on vähemmän harmia valtiolle kuin roomalaiskatolilaisista.

Neuvostoliiton perintönä myös kirkosta etääntyneiden määrä Venäjällä tai Ukrainassa lienee suurempi kuin joissakin osissa länttä. Toisaalta protestanttiset herätysliikkeet leviävät, mitä kirkko voimakkaasti vastustaa. Uskonnollista hajontaa on etnisen hajonnan lisäksi, mutta on vaikea ennustaa, merkitseekö tämä Venäjän nykyjohdon suosion vähenemistä tulevaisuudessa.

Luterilaisena kirkkona Suomen luterilainen kirkko on valtiota myötäilevä, mistä on merkkinä itse asiassa se, että kirkko hyväksyy suomalaisen yhteiskunnan valtavirran, joka pääkaupunkiseuden korostuneen merkityksen vuoksi on pikemminkin moniarvosuutta suosiva kuin konservatismiin taipuvainen.

suomen nykyinenkin konservatismi voidaan nähdä pääkaupunkiseudun ulkopuolisen väestön protestina, mikä on kanavoitunut persuihin ja keskustaan. Arvokonservatiivit, myös kristilliset konservatiivit, ovat lisänneet kanantustaan ja onnistuneet lisäämään paikkamääräänsä näissä vaaleissa. Heiltä kuitenkin puuttuu selkeä ohjelma ja yhteinen ideologia, mikä haittaa heidän mahdollisuuttaan muuttaa yhteiskuntaa konservatiivisempaan suuntaan.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen Vastaus kommenttiin #56

Jossain mielessä kai luterilaisuuskin on sekoittunut pohjoismaissa paikallisiin uskomuksiin. Kun luonto ja sen kunnioitus on ollut täällä keskeistä on luterilaisuus vastannut pitämällä kiinni kuvakiellon aikaisesta vähäeleisyydestä. Niin kirkon uskonto ei taistele luontoon liittyvien mielikuvien kanssa. Suomalaiset ovat oppineet vierastamaan katolisten kirkkojen "elkeitä". Nyt kuitenkin suomalainen luontosuhde on kadonnut ja onkin tilaa ilmeekkäämmälle uskonnonharjoitukselle, mahdollisesti.

Käyttäjän timoandersson kuva
Timo Andersson Vastaus kommenttiin #58

Kaikki kristinusko Euroopassa on sekoittunut aikaisempiin tapoihin ja perinteisiin. Kristinusko ja ns. pakanuus olivat pitkään rinnakkain. Ennen 1100-lukua eliitit olivat kristittyjä ja kansan sallittiin säilyttää pakanuutta, kun se ei ollut enää vaaraksi eliitille. Nykyisin tunnetaan niin huonisti pakanuutta, että on kovin vaikea sanoa, mikä nykyyisessä kristinuskossa on peräisin paikallisesta perinteestä ja mikä on opin omaa eriytymistä. Näin on kansanuskon tasolla.

Suomessa (ja Pohjoismaissa) tietynlainen "erämaakristillisyys", vakavahenkinen, koruton ja yksilökeskeinen, on ollut vallitsevaa. Kirkossa näkyy menojen "roomalaiskatolilaistuminen", jos katsoo perinteen kannalta.

Katolilaisuus suhteesa valtioon jakaantuu kahtia roomalaiskatolilaisuudessa korostunut riippumattomuus paikallisesta valtiosta ja samastuminen vatikaanin, kirkkovaltion johtoon. ortodoksisuus, kreikanusko, on taas hallitsijan papillisuutta korostavaa.

Aikaisemmin mainittu Puola ja solidaarisuus ovst roomalaiskatolilaisuutta. Puolassa kirkko oli valtio valtiossa ja vastapaino kommunistiselle ideologialle ja puolueelle. Paavin rooli oli merkittävä Solidaarisuus-ammattiliiton yhteydessä.

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen Vastaus kommenttiin #59

Suomen juhlapyhät ja päivät, kirkkokalenteri ja vanhat pakane juhlat osuvat oudosti yksiin, liekkö kaikki joustaneet ja sopeutuneet.

Käyttäjän timoandersson kuva
Timo Andersson Vastaus kommenttiin #60

Kaikkialla kirkkohallinnon järjestäjät sijoittivat kirkkopyhät vanhojen pakanallisten juhlien paikalle. Kirkkorakennukset myös asetettiin samoihin paikoihin kuin aiemmat pyhät lehdot, kenties näiden päälle.

Upsalan maailmankuulun pakanatemppelin, josta Adam Bremeniläinen kirjoittaa, väitetään sijainneen Upsalan tuomiuokirkon paikkeilla. Vielä 1100-luvulla Upsala oli kristillisten lähteiden mukaan paknuuden keskus. Tiedossa on, että 1150 paavi oli paavinkirjellä tukenut Pohjolan kristittyjä skandinaavikuninkaita varmistamaan, että Hampuri-Bremenin hiippakunnan lähetystoiminta lopetetaisiin Länsi-Suomen osalta. 800-luvulta alkaen Suomi oli kuulunut karolingien (frankkien) lähetysalueeseen, jonka saksalaisroomalaiset keisarit perivät.

1000-luvulla paavit pyrkivät itsenäisiksi keisareista, mitä vaihetta kutsutaan gregoriaaniskesi reformiksi, eli kieltämään keisareilta piispojen nimitysoikeuden. Investituurakiistassa nähtävästi Suomen osalta sovittiin etupiirijaosta, jossa Baltian maat jäivät saksalaisen ritarikuntavaltion piiriin, mutta Suomi pääsi kristinuskoon kääntyneiden Pohjolan viikinkihallitsijoiden valtapiiriin eli saksalaisroomalaisten keisarien vallan ulkopuolelle. Tämä etupiirijako teki Suomesta Skandinaviaa ja Virosta ja Latviasta Saksaa.

Paavinkirje viittaa suoamalaisten haluun palata pakanuuteen, joskin kyseessä voi olla vain paavillinen fraasi, jolla tuettiin Suomen kuulumista Saksan ulkopuolelle. On kiistanalaista, tehtiinkö Suomeem 1100-luvulla ristiretkeä.

Kenties Birger Jaarlin pyrkimykset luoda Ruotsin yhtenäisvaltio on taustana tarinalle ensimmäisestä ristiretkestä Suomeen. Kuitenkin hallinnollisesti Suomen kristityt siirtyivät 1100-luvulla niiden hiipaakuntien piiriin, joita saksalaisroomalainen keisari ei ollut nimittänyt.

Kysymys siitä, milloin kristinusko tuli Suomeen, on avoin. Saattaa olla jopa niin, että kristinusko tuli Suomeen jo ennen kuin Ruotsiin eteläosiin, ts. ennen 1000-lukua. Tästä on eri käsityksiä. Ukrainan Volodymyr Suuren (nykyvenäjäksi Vladimir Suuren) toiminta keskittyi idässä 900-lvulle. Norjan Olvi Strygverinpoika omaksui kristinuskon hänen hovissaan. Kristityt viikingit Norjan Olavi Pyhä (Olavinlinnan/Savonlinnan nimikkopyhimys) ja Ruotsin Olavi Sylikuningas olivat Volodymyrin pojan Jaroslav Viisaan liittolaisia.

Käyttäjän timoandersson kuva
Timo Andersson Vastaus kommenttiin #41

Kreikkalaiskatolisessa perinteessä hallitsijat on katsottu pyhiksi ja kirkko-organisaatio on alistettu hallitsijalle. Kirkko on ollut yksinvallan oikeuttamisvirasto (hieman samaan tapaan kuin pohjoismaissakin). Katolisessa Euroopassa on ollut kirkon ja valtion jännite ja tehtävien osajako.

Kaarle Suuren (karolingien) keisariuteen liittyi kristillinen hengellinen keisarius ja kirkon alistaminen sille, mutta 1000-1100 luvuilla paavinavalta alkoi kasvaa hallitsijoiden vallan kustannuksella. Bysantissa ja Venäjällä tätä paavinvallan vaihetta ei ole ollut, vaan keisarivalta oli aina kirkon valtaa vahvempi (kenties lukuunottamatta vaiheita, joilla hallitsijanvalta heikkeni tilapäisesti).

Tätä taustaa vasten on ajateltavissa, että kirkon asema Putunin Venäjällä perustuu kirkollisen ortodoksian ja perinteisen venäläiskansallisen ajattelun väliseen kytkökseen. Neuvostoaikana kirkkoa ei tarvittu ideologian luomiseen, vaan korkeintaan sivustatuen antamiseen poliittiselle vallalle. Tuolloin heikentyneen kirkon asema on sidottu peinteiden varassa tapahtuvaan malalisen vallan legitimointiin.

Kilpailevat ideologiat, so. lännestä levinneet kristinuskon kilpailevat muodot tai sekulaarin humanismin/ateismin virtaukset ovat uhka kirkolle ja valtiolle siinä määrin kuin valtio käyttää niitä vallanpönkitykseen. Putin on valinnut ratsastuksen uskonnollisella fundamentalismilla, koska hän nojautuu maaseudun perinteisesti asennoituvaan väkeen (vrt. Iranin kehitys).
Putinin vallankumous muistuttaa Iranin islamilaista vallankumousta.

Putinin myötäilyn syitä lännessä saattaa olla pelko, että kirkon piirissä muhii Putininkin ideologiaa jyrkempiä uskonnollisia oikeistokonservatismin.

Putiunhan ei edusta (vielä) radikaalia (ei-konservatiivista) autoritääris-oikeistolaista politiikkaa eli fasismia (sanan historiallisessa merkityksessä), vaan konservatista uskonnollista oikeistoa. Syy on kuitenkin taktinen, ei periaatteellinen. Fasismi ja sekularismi eivät ole ristiriidassa.

Käyttäjän timoandersson kuva
Timo Andersson Vastaus kommenttiin #39

Neuvostolainen historiankirjoitus väittää Iivanan olleen kirkkoa vastaan, mutta onko se kuitenkaan totta? Kirkon lojaalisuushan oli Moskovan jumaalaapelkäävien traarien vallan oikeutusperusta roomalaiskatolisen harhaopin levittäjiä (Moskovan ruhtinaiden käsitys), erityisesti puolalaisia vastaan.

Käyttäjän myyrylainen kuva
Jorma Myyryläinen Vastaus kommenttiin #45

Andersson kirjoitti: "Putiunhan ei edusta (vielä) radikaalia (ei-konservatiivista) autoritääris-oikeistolaista politiikkaa eli fasismia (sanan historiallisessa merkityksessä), vaan konservatista uskonnollista oikeistoa."

Olen samaa mieltä. Putin on melkoisen konservatiivinen oikeistolainen ja silloin yhteinen ymmärrys uskonnollisen oikeiston kanssa löytyy helposti. Silloin tunnistetaan myös helposti yhteiset edut.

Andersson kirjoitti: "Syy on kuitenkin taktinen, ei periaatteellinen."

Totta. Yhteiskunnalliset suhteet vallan ja sen tukijoiden välillä usein ovat hyvinkin pragmaattisia ja kääntyilevät tarvittaessa konjunktuurien mukaan.

Andersson kirjoitti: "Fasismi ja sekularismi eivät ole ristiriidassa."

Totta tämäkin. Ne ovat ihan eri akseleiden käsitteitä. Fascismi on pikemminkin kapitalistisia tuotantosuhteita ylläpitävä väkivaltakoneisto joka naamioidaan aatteellisuudeksi ja kansalliseksi mystiikaksi. Sen kaltaiset aatesuunnat valitsevat yleensä sopivia uskomusrakennelmia tuekseen. Silloin kelpaa muinaiset mytologiat kuin uskonnollinen fanatismikin. Sekularismikin kelpaa jos riittävästi mystiikkaa ihmisten mielten kiihottamiseksi löytyy muualta.

Andersson kirjoitti: "Neuvostolainen historiankirjoitus väittää Iivanan olleen kirkkoa vastaan, mutta onko se kuitenkaan totta? Kirkon lojaalisuushan oli Moskovan jumaalaapelkäävien traarien vallan oikeutusperusta roomalaiskatolisen harhaopin levittäjiä (Moskovan ruhtinaiden käsitys), erityisesti puolalaisia vastaan."

NL-lainen historiankirjoitus kai korosti Ivan IV:n edistysmielisyyttä (joista toki kirkon vastaisuus oli yksi esimerkki).

Ivan Vasiljevitsin kirkon vastaisuus on kai ollut myös kirkon ja pajarien käsitys sillä siitä he jälkimaineen hänelle ovat luoneet.

Taustalla lienee, että Ivan päätyi tsaariksi jo kolme vuotiaana. Hänen lapsuutensa aikana pajarit ja kirkon johtajat pääsivät valta-asemaan josta he eivät halunneet luopua Ivanin aikuistuttua ja alettua haluta itselleen omaa valtaa.

Toimituksen poiminnat